Abraham Björklundin sukuseura, juhlapuhe Isossakyrössä
Seppämestari Abraham Björklundin tyttärenpojan tyttärenpojan tyttärenpoika ja seuraavia sukupolvia Isonkyrön vanhan kirkon portailla.

Olen vuosikausia ihaillut sitä tapaa, jolla Robertson Davies (1913-95) aloittaa kirjansa Murther & Walking Spirits (1991). ”En ollut koskaan koko elämässäni niin hämmästynyt, kuin Snifferin vetäessä kätketyn aseensa suojuksestaan ja iskiessä minut maahan, kuolleena kuin kivi.”

Kanadalainen Davies oli mestarillinen kertoja – vahinko, ettei hän koskaan saanut Nobel-palkintoa, vaikka 1993 se ilmeisesti oli sillä hilkulla. Aika vaativa myös mestarille on tuollainenkin avaus, jossa kirjan päähenkilö ja kertojaminä on jo kolmannella rivillä kuollut.

Davies selvästikin nautti erilaisista tavoista kertoa, näkökulmien vaihtamisesta ja tarinoiden punomisesta kiinni toisiinsa. Sen huomaa jo niistäkin kolmesta teoksesta, jotka on suomennettu, mutta joiden joukossa tuo murhasta ja rauhattomista hengistä kertova ei ikävä kyllä ole. Erityisesti soisi, että tämän nimenomaisen kirjan pystyisi lukemaan jokainen, joka on vähänkin omasta sukutaustastaan kiinnostunut.

 

Kuinka kertoa tarina

Kirja nimittäin jatkuu sen haittaamatta, että päähenkilö Connor Gilmartin on kuollut. Hän jää omalaatuiseen välitilaan, jossa hän kuulee ja näkee ja pystyy liikkumaan voimatta kuitenkaan olla minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa elävien kanssa. Hän pääsee jopa osallistumaan niille elokuvafestivaaleille, joita Torontoon oli valmisteltu. Uusien filmien lisäksi siellä näytetään arkistojen aarteita ympäri maailmaa. Gilmartinille on kuitenkin tiedossa yllätys: hän huomaakin katselevansa jotakin aivan muuta kuin muut salissa istuvat. Hänelle on omaa rinnakkaisohjelmansa.

Festivaalien ensimmäinen filmi on The Spirit of ’76, joka nimensä mukaisesti kuvaa Yhdysvaltain vapaussodan alkua. Gilmartin katselee samaa ajanjaksoa, mutta vähitellen hän alkaa huomata, etteivät hänen filminsä päähenkilöt olekaan keitä tahansa. Kun Britannian vallan jatkumista kannattaneen majurin leski vihdoin pääsee vaivalloisen ja raskaan matkan jälkeen perheineen turvaan Kanadan puolelle ja elokuva päättyy, Gilmartin kertoo jo aikaa sitten tajunneensa, kuka tuo Anna on: hänen oma isoisoisoisoisoäitinsä.

Näin kirja jatkuu, elokuvina kauemmista tai läheisemmistä esivanhemmista – ja juuri tässä tulee näkyviin, kuinka nerokkaasti Murther & Walking Spirits yhden suvun avaintarinat kertoo. Eteneminen pitkin aikajanaa, kohtaloiden kuvaaminen tapahtumisjärjestyksessään vanhimmasta uusimpaan, olisi tietenkin odotettavaa – ja sellaisena verrattomasti mielikuvituksettomampaa. Nyt kirja kaappaa lukijansa, mutta jaksaisikohan se sen tehdä, jos kertoja kuolisikin vasta kolmanneksi viimeisellä eikä kolmanneksi ensimmäisellä rivillä? Lopahtaisiko mielenkiinto, niin kuin niin helposti on käydäkseen? Kukapa sukututkijakaan ei olisi kokenut, kuinka kuulijat puutuvat ja muuttuvat hajamielisiksi, kun heille ryhtyy selostamaan esivanhempien kiinnostavina pitämiään vaiheita tai omasta mielestä tuoreita tutkimuslöytöjä. Menneitten sukupolvien merkitys ei aukene automaattisesti eikä sitä koeta itsestään.

 

Suku edellyttää uteliaisuutta ja nostattaa myötämieltä

Davies onnistuu herättämään lukijansa kiinnostuksen leikkaamalla sukutarinasta omaa järjestystään noudattavan elokuvan – ja epäilemättä hän herättää myös uteliaisuuden tappamalla lähtöhenkilön (sukututkimusslangilla koetin) heti kättelyssä. Koko ”suvun” käsite edellyttääkin sellaista kiinnostusta, jota sopii nimittää suku-uteliaisuudeksi: kun vaikkapa minulla on Abraham Björklundin ja Sofia Kallion sukupolvessa 127 muutakin esivanhempiparia, sukulaisuuden kokemusta juuri tähän pariskuntaan nähden ei synny, ellei halua tietää eikä kiinnosta tuntea.

Jokin sellainen, jota nimitetään ”Abraham Björklundin suvuksi” on olemassa, koska kohtalainen joukko ihmisiä tuntee häntä kohtaan ensiksi uteliaisuutta ja sen myötä toiseksi myös yhteenkuuluvuutta niin suhteessa häneen kuin keskenäänkin. Sen lisäksi meitä yhdistänee jonkinasteinen myötämieli tai myötätunto Abrahamia kohtaan – mahdettiinkohan vain häntä kohdella oikeudenmukaisesti, kun hänet 245 vuotta sitten irtisanottiin? Kuinka nyt meidän esi-isämme voisi olla ”huonosti kasvatettu ja pahantapainen”, niin kuin isännöitsijä Qvist väitti ja häntä moitti?

Sukulaisuus ei kuitenkaan ole mikään peruste uskoa jotakuta toista enemmän. Myötämieli ei ole samaa kuin myötäily: nepotismia, suvun suosintaa, ei sovi harjoittaa esivanhempiinsakaan nähden. Heitä kohtaan tunnetun sympatian ja empatian pitää kasvaa reaalipohjalle. Meidän tulee suostua heihin ihan tuollaisinaan ja kunnioittaa heidän yrityksiään elämäksi aivan sellaisinaan.

 

Lähtökohtaista lojaaliutta ja rakkautta ilman saavutuksia

Connor Gilmartin kuvaa omaa vaikuttumistaan Murther & Walking Spirits –kirjan lopulla.

”Festivaalini oli vienyt minut menneisyyteen, omien esivanhempieni menneisyyteen, itse asiassa ei niin kovinkaan kaukaiseen. Vienyt minut 1700-luvulle, mikä ei ole matka eikä mikään ihmiskunnan historiassa, mutta kyllin pitkä kertoakseen minulle lisää Amerikan ja Vanhan maan rantamista, jotka minussa ovat kutoutuneet siksi mistä nyt kiistämättä muodostuu kanadalainen koostumus. Antanut olemusta ihmisille, joista monet olivat minulle vieraita tai enintään nimiä, joihin ei liittynyt mitään erityistä persoonallisuutta, mutta joiden rohkeus ja voima, jopa itsetuhoon yltävä uskollisuus, äksyys ja ärhäkkyys, epätoivo ja kestävyys nyt ovat minulle tuttuja ja herättävät ihailuni ja säälini ja – tämä minun on sanottava, niin oudolta kuin se minusta näyttääkin – rakkauteni.”

Sukuun kuuluminen tai sukua oleminen näyttäytyy sukuunsa perehtyvälle aluksi yhteisenä perimänä. Kun tietämys lisääntyy, kun tunnettujen esivanhempien määrä kasvaa ja ajassa päästään yhä kauemmas, biologian merkitys vähenee tai ainakin se alkaa jäädä kuin sulkumerkkien sisään. Hiljakseen sukua oleminen tai sukuun kuuluminen osoittautuu yhä vahvemmin sukutietoisuudeksi. Se muuntuu suku-uteliaisuuden syventämäksi yhteisten kertomusten jakamiseksi. Viime kädessä ja lopulta Connor Gilmartin on kaikkein oikeimmassa: kysymys on tietynlaisesta rakkaudesta.

Sukutietoisuuden pointti ei siis ole siinä, että ollaan ylpeitä ylevästä, hienoksi koetusta tai mielenkiintoisesta esivanhemmasta – vaikka asiayhteys onkin ihan toinen, meidän sopii nytkin kuunnella Johannes Kastajaa: ”Ja älkäät ajatelko itsellenne sanoa: Abraham on meidän isämme. Sillä minä sanon teille: Jumala voi näistä kivistä Abrahamille lapset herättää.” (Matt. 3:11 vanhan kirkkoraamatun 1776 mukaan). Tässä on kysymys sellaisesta rakkaudesta, jonka piiriin kuulutaan erotuksetta, saavutuksitta ja ansioitta.

Sellaiseksi rakkaudeksi kuvataan yleensä äidinrakkautta – paapaksi tultuani kyllä havaitsin, että jos jokin niin lapsenlapsen rakkaus isovanhempaansa kohtaan on sellaista. Pohjanmaalla Jumalaa kutsutaan aivan yleisesti Taivaan Isäksi, mikä on aivan perusteltua, koska niinhän Jeesus opetti; myös Jumalan rakkaus – tai se jos mikä – on perhetyyppistä. Ystävyys ja lojaalisuus on annettua, lähtökohtaista ja sitkeää. Yhteenkuuluvuus ja samastuminen kestävät viimeiseen saakka: sen minkä tuhlaajapoikavertaus sanallisesti esittää, sen ristille suostuminen toisten puolesta äärimmäisessä muodossa todellistaa.

 

Perille päässeet opettavat kunnioittamaan yrityksiä elämäksi

Kristitty kutsuu kuolleita sukulaisiaan mielellään ”jo perille päässeiksi pyhiksi”; sukuansa tutkinut tietää, että asiakirjoissa heidän tittelinsä oli ”salig”, autuas. Connor Gilmartin jatkaa pohdintojaan: ”Mutta nyt on kuin sydämeni olisi tuskallisesti laajentunut, ja tähän paisuneeseen sydämeen minun on löydettävä paikka kaikelle mitä olen esivanhemmissani nähnyt, heidän joutavuuksilleen, heidän julmuuksilleen, heidän typeryyksilleen, jotka – ainakin osittain – selittyivät ja näyttivät väistämättömiltä heidän olosuhteidensa takia.” Jo ammoin kuolleisiin sukulaisiinsa tutustunut on aivan oikein taipuvainen noudattamaan Lutherin selitystä kahdeksanteen käskyyn (älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi): ”… [vaan] puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Turha tuntea sukuaan, ellei tule siihen tuntoon, että jokainen yritys elämäksi on kunnioitettava. Turha oppia tuntemaan poisnukkuneita sukulaisiaan, ellei ala tajuta, että jokainen nyt elävä ihminen on rakkauden ja hyvän elämän arvoinen.