Aamuhartaus veteraanipäivänä Turun messukeskuksessa

Soturi aisti kauneuden ja hyvyyden

Isäni, kolmen sodan veteraani, ei lapsuudessani puhunut sodista paljoakaan. Oletin sen johtuvan siitä, että sen jälkeen elämässä oli ollut kyllin. Työtä, motivoivaa työtä, perhe-elämää, matkoja, kaikenlaista kiinnostavaa ja elämälle sisältöä antavaa. Eläkkeelle mentyä ja työrytmin rauhoituttua esille kuitenkin nousivat yhä enemmän ne vuodet, joihin paras nuoruus meni. Eivät suorastaan raskaina, mutta painavina kuitenkin: Olinko siinä ja siinä tilanteessa toiminut oikein? Oliko seuraus hyvä? Olisiko pitänyt tietää paremmin? Kysymykset velvollisuutensa tekemisestä ja paikkansa täyttämisestä eivät – ja hyvä niin – kuitenkaan jääneet vastausta vaille.

Tällaista veteraanin kyselyä kuuntelee kunnioittaen, ja se muodostaa varmaankin eräänlaisen perustason. Mutta ikään kuin sivulauseina esiin nousi myös toisenlaisia muistoja, jotka vetoavat toisella tavoin. Minua on viehättänyt pieni juttu loppukeväältä 1944, jolloin sotatapahtumat alkoivat tulla dramaattiseen vaiheeseen. Samaan aikaan isäni ja kaksi muuta miestä lähtivät retkelle Äänisen Tapponiemeen. Miksi sinne? No, siellähän kasvaa harvinainen Siperian kuusiköynnös.
Kasviretkeily, luonnon ihastelu, keskellä sotaa on ikkuna sellaiseen todellisuuteen, jossa asiat ovat kohdallaan. Sellaiseen, jossa koetaan pienten asioiden kauneus, arjen merkitys ja elämän hyvyys.

Jotkut sodan kokeneet runoilijat ovat tavoittaneet sen kummallisen yhteyden, että sodan ankara ponnistelu ja karuus ja siinä tehtävänsä tekeminen juuri antaa ja takaa mahdollisuuden ilahtua elämästä – myös ja jopa vallan erityisesti koko luomakunnasta, jolla ei näytä olevan ihmisten sotimiseen osaa eikä arpaa.

P. Mustapää kirjoittaa runossaan Ylistys isänmaalle muun muassa:
Uljuutta ylistämme, isänmaa,
olet pelottomuuden kautta:
ne, joilla ei armoa ollut,
ei kotimaata,
sinut
sydämensä kilvillä nostivat korkeuteesi,
sillä heidän kauttaan on meille räystäspääskyjen liito
ja kiurujen liverrys kuulaudessa aamun,
ja heidän kauttaan on sininen taivas yllä sinun kukoistuksesi,
isänmaa, jota ylistämme.
Ja ristejä ylistämme, isänmaa,
vaipuvat ristien varjot,
valo, ylitse maisemien;
ja murhetta ylistämme,
joka lohdutus on –
he, kaivatut, ovat läsnä
ja sinussa elävät, isänmaa,
jota ylistämme.

 

Krigaren älskade vardagslivet – och allt som är vackert

Mitt i kriget skrev man naturligtvis något som man kalla krigspoesi men också annorlunda dikter, vilka tycks berätta, varför – för vilka värden och vilket slags liv – man måste kriga. Christoffer H. Ericsson skrev;
Det är så mycket jag älskat.
Blå rök som stiger i morgondimman.
Mjuka händer som smeka.
Tångens massor i klargrönt vatten
och ytan hos brons och varmt träd.
Vinterdag som somnar bort.
Doften av myrmark och getpors.
Sol som stiger över fri horisont
och sträckande sjöfåglar.
Varm hud mot läpparna.
Klang av gamla strängar
och vindsus i strandtallar.
Tiga med någon man älskar.
Solrök över lojt hav.
Berg som blåna långt borta.
Ord som inte behöva svar
och ändå inte glömmas.

Allt detta har jag älskat.
Gå vi någonsin mer tillbaka.
På något sätt är stämningen liksom man skulle vara vid Tiberiassjön efter långfredagen och påsken. Vardagen är närvarande, det har kommit igen; Petrus säger ju: ”Jag ger mig ut och fiskar.” Det är bra så. Fastän han är besviken och inte förstår vad som hände och varför och vad som skall hända nu, han vet vad han skall göra: gå tillbaka till vardagen, som är samma som tidigare – och ingenting är samma som förr. Han har varit med i något som inte kan glömmas, något som gör att han inte kan se världen som han har sett. Troligtvis skulle livet i alla fall vara annorlunda – men då stod Jesus på stranden. ”Livet vann, dess namn är Jesus” – blå rök steg i morgondimman, då Jesus sade till lärjungarna: ”Kom och ät.” Det var inte bara vardagen som hade kommit tillbaka, men en sådan vardag som också svarade Christoffer Ericssons fråga: ”Allt detta har jag älskat. Gå vi någonsin mer tillbaka.”

 

Jumalan kiitos – ja vastuunkantajien
Mustapään runo tuntuu loistavan sellaista kuulasta kevään valoa, josta tämän pääsiäisen aikoihin olemme nauttineet. Lauantain ja sunnuntain välisestä puoliyöstä alkaen olimme isäni kanssa pääsiäisyön messussa; raihnaisenakin hän pitää edelleen vääjäämättömästi kiinni pääsiäisperinteestään. Ymmärrän sen hyvin: pääsiäinenhän on, samaan tapaan kuin kasviretki keskellä sotaa, meille kaikille tarjoutuva toisin näkemisen ja toisenlaisen elämän kumartamisen mahdollisuus. Yhä suositummaksi on käynyt tuonkin yömessun lopuksi laulettu pääsiäisvirsi, jossa riemuun liittyy Jumalan luonto ja kieli- ja mielikuvat yhtyvät
ilotanssiin: ”Kesälinnut taivaan alla iloisina lentävät. Sulaneella sydämellä laulaa toukomettiset. Elämä ja autuus loistaa Herran seurakunnassa. Aurinko on ristin päällä valkoinen ja punainen.”

Veteraanien työ on tuottanut meille paljon sellaista hyvää, jota ilman arki olisi ollut ankeaa ja vaikeaa. Se on luonut pohjaa perustavien tarpeiden tyydyttämiselle, mahdollisuudelle tehdä mielekästä työtä, nauttia kansalaisvapauksista, vaalia terveyttä ja saada sosiaaliturvaa. Mutta se on myös pitänyt avoimena elämän syvän mielekkyyden ja kauneuden kokemisen. ”Heidän kauttaan on meille räystäspääskyjen liito ja kiurujen liverrys kuulaudessa aamun ja heidän kauttaan on sininen taivas yllä; sinun kukoistuksesi, isänmaa, jota ylistämme.”
Outoa, mutta totta – tai outoa eikä sittenkään yhtään outoa: me saamme elämän lahjat Jumalalta ja toinen toisiltamme. Kiitollisuus virtaa yhtä aikaa kahtaalle – ja juoksee kuitenkin yhteen.