Kolumni Turun Sanomissa 25.8.2017

Luin toissa vuonna huolellisesti Tuomas Teporan kirjan Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota. Kun haastattelin tekijää kirjamessuilla, valmistauduin hyvin.

Vakuutuin siitä, ettei ”talvisodan henki” ole mikään tyhjä hokema saati huono vitsi. Ihmiset todellakin elivät ”nauttien hetkellisestä yhteisöllisyydestä”. Turussa jopa Crichton-Vulcanin telakan tulipunaiset kommunistit jakoivat uuden yhteishengen.

Yksituumaisuus oli kuitenkin hetkellistä. Heti taistelujen päätyttyä tappiosta alettiin syyttää Ruotsia, Suomen ruotsinkielisiä, Saksaa ja saksankielisiä, kutakin vuorollaan. Lopulta päädyttiin siihen, että herrojen vikahan se oli.

Viime viikonloppuna tuntui hetken siltä, että turkulaiset, suomalaiset ja kaikki hyvän tahdon ihmiset jakaisivat yhtäläisen järkytyksen, saman myötäelämisen ja samantapaisen yhteen kuulumisen kokemuksen.

Parissa päivässä kävi kuitenkin niin kuin talvisodan jälkeen. ”Kokijasta riippuen joku tai jotkut toimivat aina moraalisesti väärin, osoittivat vääränlaisia tunteita julkisesti tai eivät kantaneet korttansa yhteiseen kekoon.”

Pointti ei siis ole siinä, että joillakuilla ei ollut mitään tunneyhteyttä ennen eikä jälkeen. Ei talvisodan henkikään aivan kaikkia vallannut, vaikka yleinen olikin.

Ne, jotka pitivät jokaista maahanmuuttajaa uhkana tai vihollisena toissa viikolla, pitävät edelleen. Siitäkin huolimatta, että moni maahanmuuttajataustainen auttoi uhreja henkensä uhalla.

Se ei yllätä. Sitä vastoin oli hämmentävää seurata somessa ja muussa mediassa, kuinka moni muutoin rauhallinen ihminen alkoi vaatia selityksiä, etsiä syyllisiä ja arvostella sanomisia. Ikään kuin jokin yksittäinen ja yksinkertainen asia olisi voinut ratkaista kaiken.

Jokainenhan meistä toivoisi, ettei mitään viime perjantain kaltaista olisi tapahtunut eikä enää tapahtuisi. Tuskin kuitenkaan kannattaa etsiä pikaselitystä sille, että kuitenkin tapahtui: nuorten miesten identiteettisortumat eivät ole helppohoitoisia. Eihän talvisodankaan tappio ollut vieraskielisten eikä edes herrojen vika. Tehtävä oli ylivoimainen.

Kaikkein olennaisin talvisodassa kuitenkin onnistui. Sen ajan kielellä taisteltiin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Nyt voidaan sanoa, että säilytettiin luottamuspohjainen elämänmuoto, perusoikeudet ja oikeusvaltio.

Sen lisäksi muisto yhteenkuuluvuudesta tatuoitui kansakunnan sieluun.

Järkytyksen jälkeen viime viikonvaihteelle oli ominaista juuri vahva yhteen kuuluminen ja yhteisellä asialla olemisen tuntu. Saman kokemuksen jakoivat tuoreet turkulaiset ja ikiasujat, kristityt ja muiden uskontojen edustajat, poliittinen valta ja kansalaisyhteiskunta.

Yhtä aikaa kuin me muistimme kuolleita ja haavoittuneita me osoitimme itsellemme ja muille, mikä meille on yhteistä. Ensin me vain kokoonnuimme ja olimme, sytytimme kynttilämme ja rukoilimme.

Vihdoin me saimme myös sanoiksi, mitä me oikein ajamme takaa. Me olemme yhtä mieltä siitä, millaisen Turun ja Suomen rakentamiseen me sitoudumme. Sellaisen, jossa väkivalta ei voita ja jossa väkivallalla ei voiteta mitään. Sellaisen, jossa toisten hyvään tahtoon voi perustellusti luottaa ja jossa ei tarvitse pelätä.

Ei viime viikolla talvisotaa käyty, mutta havahduttiin kyllä yhdessä siihen, mitä kaikkea yhdessä halutaan puolustaa. Niin kuin Wali Hashi eilen (TS 24.8.) turkulaisten puolesta kirjoitti: ”Ette voi jakaa meitä.”