Pääsiäiskirjoitus 2013

Virsikirjan osasto Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta päättyy jotakuinkin tähän: ”On ehtoo jo, ja aurinko jo laski murheessansa. Ristinpuusta otetaan Jeesus kuoltuansa.” Kun meidän Herramme kuolee, horisontti pimenee ja suunta katoaa.

Siksi, sen vastapainona, noin puolet pääsiäisvirsistä viittaa enemmän tai vähemmän suoraan aurinkoon. Vaikka siten kuin 101: ”Oi nouse, aurinkomme kirkas ja suloinen, ja auta kaikki kansat pois yöstä orjuuden.”

Ei ollut ollenkaan pääsiäisaika, kun olimme nelivuotiaan pojanpoikani kanssa kaksin jumalanpalveluksessa. Hän piirteli muistilappulehtiöönsä kaikenlaista. Osittain näkemäänsä, niin kuin virsikirjan nuottirivejä tai virsitaulun numeroita. Mutta osittain myös sellaista, mitä ei ollut nähtävissä eikä edes kuultavissa.

Ilmeisesti myös muulloin kuin pääsiäisen aikoihin olennainen on koettavissa. Ja sellaisena kuvattavissa.

Ystävällisesti hymyilevä ylösnousemusaamun aurinko kietoo lämpöiseen syleilyynsä ristin, jo tyhjän sellaisen: ”Kuin pääsiäisen koitto ylene loistamaan. Jo säteittesi alla puhkeaa kevät maan.” Sen säteet antavat elämän, mihin vain osuvatkin; ”kun kosketat, niin kukkii taas oksa alaston”.

Mahtavatkohan nuo osin kuvan ulkopuolelle jäävät sydämet viitata pyyntöön ”myös kauas eksyneille vie juhlakutsusi”? Vai kertovatko ne siitä, että ”näin yrttitarhaksesi myös sydän aukeaa, kun, Herra, suven viestin se sanastasi saa”?

Elias Blix oli pääsiäisvirren kirjoittaessaan 54-vuotias, pojanpoikani pääsiäiskuvan piirtäessään siis puoli vuosisataa nuorempi. Teksti ja kuva ovat eri vuosisadalta, jopa eri vuosituhannelta. Toinen on aikuisen näkemys ja toinen lapsen kuvaus. Niissä vain ei ole mitään eroa.

Pääsiäisaamun auringonnousu hulmauttaa valon kaikkien ympärille erotuksetta.