Viimeistä piirtoa myöten

Kun mikä tahansa lykätään yli järkevän rajan, se muuttuu vastakohdakseen. Havainto on niin perustavanlaatuinen, että länsimaisessa kulttuuripiirissä sen otti järjestäytyneen pohdinnan piiriin jo Herakleitos (535–465 eKr.).

Tai jollei se jokin muutu vallan vastakohdakseen, niin ainakin joksikin toiseksi. Omana aikanamme tähän on kiinnittänyt huomiota vaikkapa sosiologi Ulrich Beck: enemmän samaa ja toivottua ei tuotakaan odotettua hyvää, vaan jotain ennakoimatonta ja vähemmän haluttua.

Moni ei kuitenkaan tunnista saati tunnusta, että nuljahduspisteen tuolla puolen laatu muuttuu. Omat ihanteet ovat niin poikkeuksellisia, että ne kyllä olisi hyvä toteuttaa ihan viimeistä piirtoa myöten.

Lapuanliikkeen johtohahmo Vihtori Kosola kirjoitti muistelmat sopivasti pari vuotta ennen kuolemaansa. Ei vain kirjan nimi ollut Viimeistä piirtoa myöten, vaan myös jokainen luku päättyi sanoihin ”viimeistä piirtoa myöten”.

Omia tämä varmasti innosti. Yhteiskuntaa tai yhteiselämää ei kuitenkaan voi rakentaa sen varaan, että oma ohjelma toteutetaan loppuun asti ja sellaisenaan. Onneksi Kosola sentään ymmärsi sen, että ”eivät kysy tämän maan pellot, mitä kieltä kyntäjä puhuu”.

Vuodesta vuoteen olen jankuttanut, kuinka paljon parempi on sekä/että kuin joko/tai. Olen myös julistautunut vallankumousskeptikoksi ja kirjoittanut (TS 15.4.2016): ”Olipa vallankumous sitten poliittinen, aatteellinen, uskonnollinen tai kulttuurinen, se ei merkitse täysin pahan korvautumista täydellisellä hyvällä.”

Kun nyt kirjoitan tälle foorumille viimeisiä piirtojani, olen itseni kanssa entistäkin enemmän samaa mieltä. Vaikka kolumni saakin mieluusti vähän kärjistää ja olla ainakin sen verran karhea, että siitä jotakin tarttuu, kärkevästi on syytä pitää vain sekä/etän puolta.

Siis puolustaa suhteellisuudentajua. Niin kuin P. Mustapää niin lyömättömästi riimittelee: ”Vaan viisas, hänpä tietää: / on sana sana vain – / ajatus, aate, tunne / on totta puolittain. / Niin laulussa (myös tässä) / kuin koko elämässä / on kaikki suhteellista / ja kaikki lähimain.”

Vaikka Mustapää kirjoittikin Relatiivisuuden ylistyksensä jo 1952, hän tulee osuvasti kuvanneeksi someajan ilmaisutapoja: ”Jokainen pikku sana / törröttää tuikeana / ja ilmentelee vakaasti / tunnetta korkeaa. / Ja aate sanan alla / julistaa pauhinalla: / seis, kuulijani, tässä / korvanne aukaiskaa.”

Kirkko on kylläkin totuusyhteisö, mutta se ei tarkoita sitä, että sen pitäisi julistaa pauhinalla. Merimieskirkkovuosina tykästyin amerikanluterilaisen Patrick R. Keifertin määritelmään: ”Kirkko on muukalaisten kumppanuutta evankelisessa keskustelussa ja elämässä maailman puolesta.”

Kastepappini Juhani Rekola on puolestaan kirjoittanut, ettei totuus ole jotakin, joka löydetään, vaan jota löydetään. Ei piispakaan aloita päiväänsä smoothiella hyvän ja pahan tiedon puun hedelmistä. Jos kerran Kristus on sanojensa mukaan ”tie, totuus ja elämä”, totuutta ei hallita vaan Totuutta seurataan.

Näin on myös meidän tuikitavallisessa elämässämme. Niin oikeassa kukaan ei ole, että oma totuus ansaitsisi toteutua viimeistä piirtoa myöten. Totuus on tuolla jossain, keskustelun, kuuntelun, myötäelämisen ja terveen nöyryyden takana.

Panta rhei, totesi Herakleitos. Kaikki virtaa ja ”me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin”. Kukin piirtää piirtonsa, mutta viimeistä ei piirretä ikinä. Kulku jatkuu ja hyvää etsitään, totta tavoitellaan ja kaunista kaivataan yhdessä.