Arvojohtoa, suvaitkaa!

Nyt meillä sitten on arvojohtaja. Ilmeisesti joku tietää, mikä se sellainen on. Sana kun on jo vakiintunut presidentin synonyymiksi samaan tapaan kuin ’Kekkonen’ muinoin.

Minä en oikein tiedä. Saatan aavistella, mikä arvojohtaja voisi olla, mutta sitä on vaikea ymmärtää, miten, missä ja keitä hän arvojohtaa.

Suomea väitetään moniarvoiseksi, eikä syyttä. Jos arvojohtaja tällöin vetoaa toisiin, toisia hän nyppii. Sellaista arvo-valtaa tuskin presidentti voi enää saada, että hänen arvovalinnoillaan olisi minkäänlainen etuoikeus.

Jos taas arvojohtaja painottaa jotakin sellaista, josta kaikki ovatkin yksimielisiä – ja sellaista on aika lailla enemmän kuin yleensä ajatellaankaan – hänelle on ulkoistettu itse kunkin omatunto ja sen kolkuttajan rooli. No, oma-tuntohan on useimmissa kielissä sam-vete, yhteistä arvotietoa.

Toivottavasti presidentti selviää minua paremmin yleisen arvokeskustelun iskusanaviidakossa. Enää en oikein tiedä, mitä on olla ’arvoliberaali’ tai ’arvokonservatiivi’. Tai mitä ovat vaikkapa ’perhearvot’.

Viime viikolla kuuntelin El Salvadorissa ongelmakaupunki Soyapangon nuoria, jotka kertoivat harrastuksistaan. Ehdoton suosikki oli ’ajan viettäminen perheen kanssa’. Suomalaiset nuoret tuskin noin sanoisivat, mutta kaikkiaan perheen arvostus on meilläkin erittäin vahva.

Eikä syyttä: perhe on nerokas organisaatio antamaan jäsenilleen jatkuvuutta, tukea, turvaa ja vuorovaikutusta. Ellei sitä olisi jo olemassa, se pitäisi oitis keksiä. Mutta ’perhearvoissa’ on jokin taantumuksen maku. Niiden kannattajaksi leimaudutaan eikä vain vaikkapa osoittauduta.

Presidentti olisi kyllä aika kettu, jos saisi arvojohdettua keskustelua siihen suuntaan, että perhearvot miellettäisiinkin perheen arvostamiseksi ylipäätään. Samoja arvojahan perhe tuottaa ja samoihin nojaa, oli se sitten perinteinen ydinperhe, sateenkaariperhe tai uusperhe tai vielä jokin muu. Ja varjelee nuoria syrjäytymästä.

Erityisen vaativan tehtävän Sauli Niinistö ottaa, jos hän yrittää arvojohtaa sekä a-konservatiiveja että a-liberaaleja. Ehkä jokin jako kahteen on olemassa, mutta termit ovat yhtä kaikki hämäriä.

Konservatiivi on ilmeisesti jonkinlainen arvoklassisisti ja suosii periaatteita, jotka ovat olleet tyypillisiä pitkään. Arvoliberaali voisi puolestaan suhtautua arvoihin ylipäätään vapaamielisesti. Tai sitten hän kannattaa joitakin vapauksiksi mieltämiään juttuja – kiihkeästikin.

Omasta puolestani tykkäisin, jos presidentin arvohierarkian yläpäässä olisi suvaitsevaisuus. Se kun ei ole sen enempää liberaalien kuin konservatiivienkaan omaisuutta. Eikä mitenkään luonnostaan puutu kummaltakaan.

Viime perjantaina Liberaalisen kansanpuolueen viimeinen kansanedustaja Tuulikki Ukkola väitti blogissaan vaalien olleen ’liberalismin täystuho’: Haavistoa kannattaneet ’liberaalifundamentalistit tuhosivat liberalismin perusaatteen, suvaitsevaisuuden ja vapaamielisyyden’.

Haavistoa Ukkola ei syytä eikä hänen kannattajiaan yleensä. Eikä ole syytäkään.

Kiinnostavampi kuin Ukkolan väite sinänsä on havainto, ettei arvoliberalismi välttämättä merkitse suvaitsevaisuutta saati ole sitä. Vapausarvoja voi ajaa ainoiksi sallituiksi ja ilmaistaviksi; arvoliberaali ei aina haluakaan edistää moniarvoisuutta. Ei välttämättä arvokonservatiivikaan, mutta mahdollisesti kuitenkin.

Niinistöä ja Haavistoa äänestäneiden jakolinja ei kulje suvaitsevaisuutta pitkin. Kummassakin joukossa suvaitaan ja ei suvaita. Suvaitkaa arvojohtaa kansakuntaa suvaitsevaisuuteen, herra Tasavallan Presidentti!