Varjelusta nälänhädästä ja kulkutaudeista ei enää pidetty tarpeellisen rukoilla - mutta maailma olikin ennallaan

Meidän esivanhempamme rukoilivat turvaa samanlaiselta pahalta kuin mekin.

Kun jonkin sanotaan olevan ”pelkkää liturgiaa”, tarkoitus ei ole kehua. Vastaavasti ”pitkät litaniat” viittaavat sellaiseen sanarunsauteen, jota ei enää jaksa tarkkaavaisesti seurata.

Kummassakin tapauksessa on itse asiassa kysymys siitä, että kuulija ei kuule puhuttavan hänen elämästään. Jotta puhe Jumalasta ja Jumalalle olisi aitoa ja omaa, sen on muunnuttava, kun maailma muuttuu.

Edistysuskoisina valistuksen lapsina meillä on kuitenkin taipumusta liioitella muutoksien merkitystä. Jostain syystä uutuudet ja viimeaikaisuudet eivät kuitenkaan istu yhteisiin rukouksiin.

1980-luvulla virsikirjaan ei tullut ruuhka-ajan virttä – ja hyvä niin. Myös kirkkokäsikirjaa uudistettaessa luovuttiin rukouksesta, jossa Jumalaa olisi informoitu siitä, että ”meillä on käytössämme tietotekniikkaa”.

Sitä nimenomaista litaniarukousta, joka kuuluu erityisesti pitkäperjantain jumalanpalvelukseen, on ajanmukaistettu varsin harkiten. Ehkä silti hiukan liikaa.

Itse opin aikoinani litaniassa rukoilemaan varjelusta muun muassa ”nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinoista ja riidoista”.

Nykyversiossa pyydetään vähän vähemmän verevästi varjelemaan ”nälänhädästä ja taudeista, sodasta ja väkivallasta, riidoista ja laittomuuksista”. Ei siinä ole paljoakaan eroa aiempaan. Paitsi kulkutauti.

Litaniaa ajantasaistettaessa kulkutauteja kaiketi pidettiin menneen maailman vitsauksina. Yleinen viittaus kulkutauteihin oli kyllä sekin muutos varhaisempaan rukoukseen nähden. 1800-luvun litania puhui ”rutto-taudista ja kalliista ajasta”.

Mitäs muutoksista sinänsä – olennaista onkin nähdä jatkuvuus. Kun pandemian uhkaamat tämän ajan ihmiset nyt kokevat yhteenkuuluvuutta, litania osoittaa meidän kuuluvan yhteen myös menneiden aikojen ihmisten kanssa.

Meidän esivanhempamme rukoilivat turvaa samanlaiselta pahalta kuin mekin. Koko elämän kyseenalaistanut uhka, epävarmuus ja pelko saivat litaniassa kiinteän ja hiotun muotonsa.

Itse asiassa litania ei olekaan ”pitkä”. Se on elämänhallinnan menettämisen ja kaikkinaisen suojan etsimisen tiivistetty muotoilu. Sellaisena se ei suinkaan pitkästytä vaan tuntuu äärimmäisen asianmukaiselta.

Litania on niin rakenteeltaan kuin sanoitukseltaan arkaainen, mutta ikiaikaisia ovat myös elämän peruskysymykset. Emme me ole edistyneet mihinkään toivon ja epätoivon tai mielen ja mielettömyyden välistä.

Ja niin kuin on nähty, jo kukistetuiksi luullut uhkat todellistuvatkin uudelleen. Ei olekaan yhtään museaalista pyytää varjelusta nälänhädästä ja kulkutaudeista. Ei liioin sodasta ja veritöistä tai kapinoista ja riidoista, vaikka toisin toivoisi.

Litaniaa rukoileva ajaa takaa samaa kuin jok’ikinen tänä keväänä: tuiki tavallisia päiviä. Että voisi pelotta kätellä vierasta ja varsinkin tuttua. Ettei töissä tai kaupassa käynti olisi riski. Uskaltaisi vetää ovenkahvasta.

Kuinka ollakaan, sama arkisen arjen kaipuu on sisäänkirjoitettu jo kristittyjen perusrukoukseen. Isä meidän -rukouksen neljäs pyyntö on ”anna meille meidän jokapäiväinen leipämme”.

”Leipä” ei tarkoita vain sananmukaista leipää. Kysymys on jokapäiväisyyksistä rakentuvasta tavallisen hienosta elämästä kaikeksensa. Kun sitä ole tarjolla, perusarkea osaa arvostaa, kaivata ja jopa rukoilla.

Kaikki eivät rukoile. Niille, jotka rukoilevat, valmiiksi kirjoitettu ikiaikainen rukous ei ole ”pelkkää liturgiaa”. Siihen sopii omat kunnolla pestyt kätensä hyvinkin ristiä.