Kolumni Turun Sanomissa 31.7.2020

Tänään on jo toinen perjantairukous Hagia Sofiassa. Vuodesta 1934 museona toiminut pyhäkkö otettiin viikko sitten käyttöön moskeijana, ja presidentti Erdogan resitoi siellä Koraania.

Erdoganin Turkki seuraa sulttaani Mehmed Valloittajan politiikkaa. Kun Konstantinopoli vuonna 1453 kukistui, ortodoksisen kristikunnan vuonna 537 valmistunut pääkirkko muutettiin oitis moskeijaksi.

Kalifi Omar Oikeamielisen kerrotaan toimineen toisin. Muslimien vallattua Jerusalemin vuonna 637 hän kävi patriarkka Sophronioksen kanssa Pyhän Haudan kirkossa.

Patriarkka tarjosi kalifille mahdollisuutta rukoilla siellä – onhan Jeesus mitä merkittävin islamin profeetta.

Omar kuitenkin kieltäytyi sillä perusteella, että myöhemmät muslimit saattaisivat käyttää hänen rukoustaan verukkeena muuttaakseen kirkon moskeijaksi.

Hagia Sofian symboliarvo on vertaansa vailla. Käyttötarkoituksen muutos nostattaa jo ammoin tasoittuneita tunteita. Erdogan tuntee kannattajiensa innostuksen, mutta maailmalla ollaan laajalti masentuneita ja huolissaan.

Paavi Fransiskus kertoo olevansa perin surullinen, ja Konstantinopolin patriarkka Bartolomeus katsoo moskeijapäätöksen kääntävän miljoonat kristityt islamia vastaan.

Kuitenkaan lännen ja idän kirkonjohtajat eivät suosi minkäänlaista uskontojen vastakkainasettelua – kummankin olen tavannut uskontojenvälisessä rauhankokouksessa.

He ilmaisevat vain saman kuin vaikkapa EU:n ulkoministerit, Kirkkojen maailmanneuvosto tai kattavin uskontojen kohtaamista edistävä järjestö Religions for Peace. Muutoksen koetaan lisäävän epäluottamusta ja vievän edellytyksiä yhteisymmärrykseltä ja -toiminnalta.

Islamin ja muun maailman kamppailusta tässä ei ole kysymys. Pohjois-Amerikan islamilainen yhdistys (ISNA) lausuu laajassa kannanotossaan, ”ettemme halua Turkin vieraannuttavan kristittyjä ja muslimeita toisistaan” sillä tavoin kuin pääministeri Modi muslimeita ja hinduja Intiassa.

Egyptin suurmufti Shawqi Allam puolestaan painottaa, ettei ainuttakaan kirkkoa ole maan historian aikana muutettu moskeijaksi. Monien muiden muslimioppineiden tapaan hän tulkitsee Koraanin (22:40) kieltävän paitsi kirkkojen hävittämisen myös niiden ottamisen muuhun käyttöön.

Mitä nimenomaan Hagia Sofiaan tulee, asia on ehkä monimutkaisempi. Jos jonkin uskonnon pyhää tilaa ei anneta käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa, tekeekö museointikaan sille oikeutta?

Ehkei suorastaan, mutta se voi yhtä kaikki olla se ratkaisu, jonka kanssa kaikki kuitenkin tulevat toimeen. Myös Jerusalemin nykyinen patriarkka Theophilos III pitää parhaana ratkaisuna kiistanalaisen kohteen pitämistä kaikille yhtä lailla avoimena museona.

Theophilos tietää, mistä puhuu: Jerusalemiin tiivistyy kolmen abrahamilaisen uskonnon hengellinen historia ainutlaatuisella tavalla. Hänen kokemuksensa osoittaa, että toiset pois rajaava käytäntö on varma ”katkeruuden ja kärsimyksen resepti”.

Uskontojen paikka sinänsä ei kuitenkaan ole museossa eivätkä niiden pyhiksi mielletyt tilat ole museokamaa. Uskonnollisten identiteettien ja symbolien vähättely tai suhteellistaminen ei jännitteitä poista. Sovinnollisten ratkaisujen etsiminen on uskontojen oma tehtävä.

Työläästi yhteen sovitettavia merkityksiä on myös monissa sellaisissa paikoissa, joiden erityisyys ei johdu uskonnosta, vaan kansojen ja ihmisyhteisöjen muusta kokemushistoriasta.

Parhaat ratkaisut loukkaavat mahdollisimman harvoja, vaikka kukin onkin mikä on. Sellaisiin pitää pyrkiä.

 

Kuva Hagia Sofian parvekkeelta.