Kolumni, Turun Sanomat

Taisi olla vuosi 2000, kun pyysin emeritusarkkipiispa Mikko Juvaa avaamaan erään näyttelyn. Juva suostui – sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi pitää valmisteltua puhetta. Totta kai se sopi: arkkipiispat osaavat kyllä ilman papereitakin.

Jostakin syystä Juva otti samalla puheeksi arkkipiispuuden ylipäätään. Hän piti arkkipiispan roolia ja näkyvyyttä yhteiskunnassa erinomaisen merkittävänä. En ollut eri mieltä silloin enkä ole nytkään.

Pohdinnassa varmaankin heijastui Juvan oma kokemus virassa toimimisesta. Kausi jäi vain neljään vuoteen, kun hän jo vuonna 1982 päätti siirtyä eläkkeelle. Arkkipiispalla oli aivan liikaa vastuita ja tehtäviä ja aivan liian vähän tukea niihin. Virka oli tärkeä, mutta mahdoton hoitaa.

Eilen valittu uusi arkkipiispa on osin erilaisessa, osin samanlaisessa tilanteessa. Siinä kun Juvalla vielä oli kaitsennassaan koko arkkihiippakunta, Tapio Luoman tontti on vain Turun ja Kaarinan kokoinen. Muu hiippakunta ja tuomiokapituli ovat Turun arkkihiippakunnan piispan johdossa.

Arkkipiispa on kuitenkin yhä kirkon keskeisten hallintoelinten puheenjohtaja, ja häneltä odotetaan vahvaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kristillisen uskon ytimen avaamista. Siksi arkkipiispan avustajaresursseja voisi entisestään kasvattaa.

Luoma on ensimmäinen arkkipiispa, jonka valinnassa muun Suomen äänet painoivat lähes yhtä paljon kuin arkkihiippakunnan. Valtuutus puhua koko kirkon nimissä on aiempaa voimakkaampi. Kehitys voi lähteä kahteen eri suuntaan.

Julkisuudella on taipumus pitää arkkipiispaa jonkinlaisena oman kirkkomme paavina. Kaikista puheenjohtajuuksistaan huolimatta hän on kuitenkin vain ”ensimmäinen vertaistensa joukossa” eikä siis ykkönen vailla vertaa. Vaalitapa ja julkikuva voivat silti ruokkia hierarkiaa, jossa arkkipiispa kohoaa omiin korkeuksiinsa.

Ellei tätä haluta, ainakin piispainkokouksen luonnetta piispojen yhteisenä kollegiona on syytä kehittää. Kukapa muu tässä onkaan avainasemassa kuin sen puheenjohtaja, arkkipiispa itse. Hänen ei tarvitse vastata kaikesta eikä kaikkeen, vaan kirkon ääntä eri asioissa voivat käyttää sekä muut piispat että monet monituiset asiantuntijat ja luottamushenkilöt. Tämä tietenkin edellyttää riittävää yksituumaisuutta ja sellaisen rakentamista.

Pikemminkin kuin paaviin arkkipiispa rinnastuu arkkiatriin. Hän käyttää ennen muuta sananvaltaa ja arvovaltaa. Erityinen asema antaa parhaimmillaan mahdollisuuden uusiin avauksiin ja juuttuneiden vastakkainasettelujen laukaisemiseen.

Mitä vähemmän arkkipiispan voimia kulutetaan kirkon sisäisen kitkan voittamiseen, sen parempi. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että kristillisen uskon perusdokumentit ovat satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhat. Yksimielisyyttä siitä, mikä on aikasidonnaista ja mikä pysyvää, ei helposti löydetä.

Ensi viikolla tulee kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisten naisten vihkimisestä papiksi. Joillekin tämä ei edelleenkään käy, mutta kirkon kanta on vesiselvä: pappeus ei ole sukupuolikysymys. Avioliittoasiassa arkkipiispan odotetaan luotsaavan kirkkoa selville vesille, mutta tulosta ei synny ilman laajaa yhteistä tahtoa.

Sukupuoli-identiteetti on iso asia. Olennaisinta arkkipiispan – ja meidän monien muiden – työssä on kuitenkin tehdä ymmärrettäväksi ja koettavaksi, miten ja miksi seurata Kristusta ja onko Jumalaan luottaminen.