Kolumni, Turun Sanomat

Nyt talvipäivänseisauksena en pysty väistämään mieleen nousevaa Wittgenstein-sitaattia, joka alkaa: ”Mikä tunne meillä olisi, ellemme olisi kuulleet Kristuksesta? Olisiko meillä pimeyden ja turvattomuuden tunne?”

Äskettäin myös huomasin, että parissa peräkkäisessäkin virressä lähdetään suoraan liikkeelle pimeyden ja valon vastakkaisuudesta.

”Valo syttyi, Jeesus syntyi, enkeli sen tiedon toi” (VK 28); ”Synkkä yö maan peitti aivan, vaan meitä sääli Herra taivaan ja lausui: ’Tulkoon valkeus!’ Saapui Kristus, yömme haihtui ja päivään pimeys jo vaihtui, näin koitti uusi kirkkaus.” (VK 29)

Valo on niin itsestään selvä pyhän syntymän symboli, ettei sitä sellaiseksi edes tunnistakaan. Ehkei se olekaan pelkkä vertauskuva, vaan pikemminkin jonkinlainen vaikuttava merkki. Samalla, kun sytyttää joulukynttilät, valaistuu mieli.

Olletikin mieli myös kevenee, virkistyy, helpottuu ja vapautuu. Siks’ mieli hellä on kristityllä, kun joulu on: ainakin kristitylle mutta ilmeisesti myös monelle muulle joulu avaa uuden horisontin ja kestettävän tavan olla olemassa.

Itse kukin kaipaa kokemusta, että syvimmiltään kaikki on hyvin. Että viime kädessä on turvassa. Että elämällä on mieli. Että kuuluu johonkin.

Sivilisaatiotutkimuksen klassikon Norbert Eliaksen mukaan yritys löytää yksilön elämästä merkitystä, joka olisi riippumaton siitä, mitä hänen elämänsä merkitsee muille, on aivan turhaa.

Meidän on tavalla tai toisella kytkeydyttävä toisiin. Ainakin johonkuhun toiseen, jolla puolestaan on paikkansa laajemmassa keskinäisen merkityksenannon maailmassa.

Yksin jäämisen kokemus on kokemus jättämisestä pimeään. Sieltä on päästävä valoon ja joukkoon.

Jeesus-lapsi elämän valona ja yhteyden rakentajana on oudompi juttu kuin joulukertomukseen tottunut äkkiseltään tunnistaakaan. Tallisyntymä ei ollut yhtään idyllinen, vaan peräti proosallinen. Kellekään ei juolahtanut mieleen, että tässä olisi jokin ”pyhä perhe”. Kaikki oli niin arkista kuin olla voi.

Koska meille on luontaista kurottaa valoon, meidän on työlästä tajuta, että nyt mennään vastakkaiseen suuntaan ihan tosissaan. Joulun vauvaa, Jumalan viimeistä Sanaa maailmalle, katsotaan alaspäin.

Tästä seuraa aika paljon. Jotka ihastelevat tuollaista vauvaa, ovat saman tien pääsemättömissä suunnanvaihdoksesta. Jotka pitävät joulun lasta elämänsä valona, eivät voi välttää haastetta seurata tätä myös aikuiselämässä.

Eliaksen väitettä tulisi siis lukea aivan tietyllä tavalla. Siinä, mitä meidän elämämme merkitsee muille, ei olekaan kysymys siitä, miten meitä arvostetaan tai miten meidät otetaan vastaan.

”Muille merkitseminen” viittaa päinvastoin sellaiseen elämänmuotoon, jossa tähtäyspisteenä ja toiminnan pontimena on toisen ihmisen ajallinen hyvä ja ehkä iankaikkinenkin paras. Minä ”merkitsen muille”, kun en yritä olla muiden silmissä merkittävä, vaan annan toisille apua tai tuotan muille iloa.

Loppujen lopuksi meidän ja muiden elämää valaisee omalaatuinen ystävyyden ja myötäelämisen taustasäteily. Se koetaan mielenä, merkityksenä ja turvana. Sen lähde on pelkkien inhimillisten suhteiden tuolla puolen.

Wittgensteinkin jatkoi: ”Onko niin, ettei meillä ole tätä pimeyden ja turvattomuuden tunnetta samassa mielessä kuin lapsella, kun se tietää, että joku on sen kanssa samassa huoneessa?”

Joku on tallissa, koska sieltä näkyy valoa.