Kolumni, Turun Sanomat

Ensi viikolla astuu voimaan uusi avioliittolaki. Ennen kuin siitä äänestettiin, Helsingin Sanomat asettui tukemaan muutosta ja tiivisti sen pääkirjoituksessaan näin: ”Kyse on kulttuurisesta ja symbolisesta linjanvedosta.” Naulan kantaan.

Maaliskuun alussa ei siis muutu, antaako suomalainen yhteiskunta samasukupuoliselle suhteelle perhetyyppiset oikeudet vaiko ei. Myös siitä Hesari aivan oikein huomautti: ”Suomessa on jo sukupuolineutraali avioliittolainsäädäntö, mutta se toteutuu kahden erillisen lain kautta.”

Muutos on symbolinen ja kulttuurinen, ja se on merkittävä juuri siksi. Symboleilla, seremonioilla ja peruskertomuksilla on aivan tavaton merkitys. Ne vastaavat kysymyksiin, kuka minä olen ja keitä me olemme.

Omaa kirkkoani muutos haastaa erityisellä tavalla. Juuri luterilaisen kirkon suorittamalla vihkimisellä koetaan olevan kulttuurisen ja symbolisen erikoisaseman. Näin on, vaikka pareista vihitäänkin kirkollisesti alle puolet ja vaikka vihkioikeus onkin yli neljälläkymmenellä uskonnollisella yhteisöllä.

Tilannetta kuvaa, ettei TV-sarjaa ole yritetty kaupitella nimellä Ensitreffit maistraatissa, vaikka kysymys onkin siviilivihkimisistä. Niin kuin Jaakko Heinimäki kolumnissaan totesi, ohjelmassa mukana oleva luterilainen pastori tuo ja luo ”häämäistä tunnelmaa”. Sillä on selvästi arvonsa.

Sekä kirkon jäsenistössä että papistossa uuden avioliittolain tuomaan kulttuuriseen ja symboliseen linjanvetoon on reagoitu voimakkaasti. Monien mielestä se noudattaa täsmälleen sitä yhtäläisen ihmisarvon periaatetta, joka on kristillisen uskon ytimessä. Monien mielestä kristinuskoon kuuluu olennaisesti ja luovuttamattomasti sellainen ihmis- ja avioliittokäsitys, jonka mukaan avioliitto voi olla vain miehen ja naisen välinen.

Kun kirkon ja yhteiskunnan vihkimiskäytännöt ensi viikolla joka tapauksessa ensi kertaa eriävät, mitä kirkon tulisi tehdä? Varmaankin etsiä sellaista ratkaisua, joka sopisi symbolisesti ja kulttuurisesti niin monelle kuin mahdollista – ennen muita niille, joita asia läheisimmin koskee.

Ratkaisu tuskin kehkeytyy kovin nopeasti. Tänä vuonna keskustelua kuitenkin vauhdittavat viime maanantaina julkistettu kirkolliskokousaloite ja piispainkokouksen tammikuussa tekemä selvittämispäätös.

Aloitteessa ehdotetaan varsin suoranuottisesti, että kirkon avioliittokäsitystä tulisi laajentaa ”mahdollisimman pian myös samaa sukupuolta olevia pareja koskevaksi”. Perusteluosa on allekirjoittajien mukaan silti laadittu ”niin rakentavassa hengessä kuin osasimme”, ja se tarjoaakin dialogin aineksia.

Kun piispainkokous päätti selvittää, mitä vihkioikeudesta luopuminen merkitsisi, se laajensi selvityksen kattavasti kartoittamaan tulevaisuuden vaihtoehdot.

Ensimmäinen niistä on, että vihkioikeus säilyy nykyisin edellytyksin, ja viimeinen, että kirkko kokonaan luopuu avioliiton solmimiseen liittyvistä toimituksista. Kummankaan en usko kuvaavan sitä tilannetta, jossa vaikkapa kymmenen vuoden päästä olemme.

Minusta näyttää siltä, että pysyvä ratkaisu edellyttää kahden eri avioliittokäsityksen rauhanomaista rinnakkaineloa yhdessä ja samassa kirkossa.

Ratkaisun etsiminen ottaa aikaa. Mutta vaikka ensi viikolla ei kirkollisesti voikaan vihkiä, kirkon rukousperinnettä voi nytkin hyödyttää kauniisti ja tyylikkäästi.