Kolumni, Maaseudun Tulevaisuus

Osallistuin viime kuussa katolisen Sant’Egidio-­järjestön rauhankokoukseen Münsterissä ja Osna­brückissä. Paikka oli hyvin valittu: vuonna 1648 siellä solmittiin 30-vuotisen sodan päättänyt Westfalenin rauha.

Sodan osapuolia on totuttu nimittämään katolisiksi ja protestanteiksi. Siinä on totta toinen puoli. Niin kuin historioitsija Mirkka Lappalainen kirjassaan Pohjolan leijona toteaa, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf ei sotinut Saksassa vain vallan vaan myös itselleen tärkeän uskontulkinnan vuoksi.

Sodassa ei kuitenkaan – eikä tietenkään – taisteltu vaikkapa vanhurskauttamisopista, vaan ennemminkin elämäntavasta. Kaikkialla siellä, missä uskonto on ”osa ongelmaa eikä osa ratkaisua”, kysymys on kulttuurien ja elämänmuotojen monitasoisesta erilaisuudesta.

Ei erilaisuus sinänsä haittaa: vaikka Lähi-itä nyt näyttääkin väkivaltaisen vastakkainasettelun malliesimerkiltä, juutalaiset, kristityt ja muslimit ovat hyvin pystyneet elämään siellä vuosisatoja yhdessä.

Toisenlaisuudesta tulee ongelma vasta sitten, kun epäoikeudenmukaisuuden, huono-osaisuuden tai syrjäytymisen koetaan kulkevan eri identiteettien välistä. Uskonnot ovat tyypillisesti identiteetin ytimessä ja siksi juuri niiden koetaan muodostavan jaon perustan.

Käsiini osui äsken professori Jussi Aron jo 1981 julkaistu kirja Lähi-idän solmut. Sen esipuheessa Aro muistelee kouluaikaista tapausta.

Lapuan yhteiskoulun historian lehtori oli Ilona Kares, Lapuan liikkeen johtohahmon rovasti K.R. Kareksen tytär. Hän viittasi talvisodan kaatuneiden muistotauluun, jossa luki ”Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”.

”Se on väärin. Kodin ja isänmaan puolesta voi taistella. Uskonnon puolesta ei voi taistella asein.”

Sant’Egidio on ollut vahva rauhanvälittäjä. Mutta sellaiseksi on nousemassa myös ”Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhantekijöiden verkosto”, jonka Kirkon ulkomaanapu on yhdessä YK:n kanssa perustanut.

Uskontojen puolesta ei sovi sotia. Uskonnot olkoot rauhan puolella. Uskonnot sovittakoon sotia.