Kolumni, Turun Sanomat

Ei mikään ihme, että viime aikoina on taas alettu muistuttaa Samuel P. Huntingtonin kirjasta Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (1996).

Huntingtonin mielestä sivilisaatioiden ytimessä on uskonto. Siinä määrin kuin tämä pitää paikkansa, uskonnoilla on vastuuta siitä, etteivät kulttuurit kamppaile keskenään ja kampita toisiaan. Varsinkin väkivallan perustelemisesta uskonnolla on päästävä kokonaan eroon.

Sivilisaatioiden yhteentörmäykset eivät juuri koskaan johdu uskonnoista sinänsä. Tarvitaan kokemus oikeudettomuudesta, näköalattomuudesta ja eriarvoisuudesta, jotta jakoon ”meihin” ja ”noihin” kertyisi painetta tai räjähdysherkkyyttä.

Vastakkainasettelun uskonnollistamista voi purkaa kolmea tietä.

Ensiksikin monia houkuttaa ajatus, että kaikki uskonnot olisivat viime kädessä yhtä. Niiden takana ollaan näkevinään yhteinen maailmanuskonto, jota kaikki heijastelevat, kuka mitenkin. Kunhan vain opitaan puhumaan tätä uskontojen esperantoa, kaikki ymmärtävät toisiaan.

Yritys tunnustaa uskontoa tunnustamatta mitään erityistä uskontoa ei kuitenkaan onnistu. Käytännössä siihen voisi löytää tukea vain tietynlaisesta hindulaisuudesta, jossa siinäkin yhteys toteutuisi juuri tämän uskonnon kehyksissä.

Jos vaikka uusi yhteinen maailmanuskonto syntyisi, siitä tulisi yksi uskonto muiden rinnalle. Eivät siihen kaikki liittyisi.

Toiseksi voisi yrittää hioa uskonnoista särmät pois. Tämän yksi muunnelma on ranskalaistyyppinen laïcité-yhteiskunta, jossa uskonnot kelpaavat siinä määrin kuin ne pysyvät sisätiloissa ja ovat muutenkin hissuksiin. Uskonnoille on kuitenkin ominaista, että niitä harjoitetaan julkisesti ja yhteisöllisesti.

Dosentti Matti Heiliö esitti äskettäin artikkelissaan Aabrahamin perillisten yhteinen tie (Kanava 3/2017), että ”uskontojen kriittiset kannattajat voisivat aloittaa dialogin”. Sillanrakentajia olisivat ”maallistuneet kadunmiehet”.

”Nämä uskontonsa sisällä elävät heikot veljet ja sisaret, uskontotuuksien epäilijät, luopiot ja sivulliset ovat todellinen Aabrahamin perikunta, jonka varassa voi olla maailman pelastus ja kulttuurimme säilyminen.”

Hyvin perustellusti Heiliö haastaa ”fundamentalistisen kiihkeyden”. Hänen ohjelmallaan islamia, kristinuskoa ja juutalaisuutta ei kuitenkaan voi opettaa tavoille. Heiliön pitkä lista niistä käsityksistä, joita olisi olennaisesti muutettava, menee liian syvälle ytimiin, Kristusta ja Koraania myöten.

Jos abrahamilaiset uskonnot modernisoitaisiinkin, niistä tulisi uusia uskontoja alkumuotojensa rinnalle. Eivät kaikki niihin liittyisi.

Kolmas tie on vuoropuhelu olemassa olevien uskontojen ja niiden vahvasti sitoutuneiden jäsenten välillä. Sitä tehdään koko ajan ja se lisää ymmärrystä ja myötämieltä. Kohtaamista ja kanssakäymistä ei voita mikään.

Kolmannella tiellä on kaksi kaistaa. Toisella käydään sisällöllistä uskontodialogia, toisella keskitytään yhteistyöhön etenkin rauhan kulttuurin ruokkimiseksi.

Kun Turussa runsaan viikon päästä järjestetään Euroopan uskontojohtajien neuvoston kokous ja kun yhdessä osallistutaan uskontojen rauhankävelyyn, ollaan tällä jälkimmäisellä asialla.

Eri uskonnot ovat eri uskontoja, mutta suhteessa rauhaan niiden valtavirrat ovat yhtä.