Kolumni, Turun Sanomat
Kuollutta Kristusta kuvaava veistos Turun tuomiokirkossa.

Tänä vuonna luterilaiset facebook-kaverini kummastelivat Maikkarin uutista, jonka mukaan ortodoksien paasto päättyy viikonloppuna pääsiäiseen. Oltiin vähän etuajassa. Yleensä päästään kommentoimaan vasta myöhempää uutista, jonka mukaan ”ortodoksit juhlivat pääsiäistä”.

En ole ihan varma, kuinka paljon kannattaa irvistellä journalistista kömpelyyttä tai tietämättömyyttä. Totta kai luterilaisilla kristityillä on periaatteessa sama vuosikierto. Ensin on paastonaika ja sitten pääsiäisjuhla. Mutta on eri asia, paastotaanko ja juhlitaanko meilläkin.

Jostakin olen oppinut sanonnan, jonka mukaan ”maailman uskonnoista laiskimpia ovat kristityt ja kristityistä laiskimpia ovat luterilaiset”. Liekö vika sysissä vai sepissä, jos näyttää siltä, että vuosirytmi on vain ortodoksisen kirkon asia.

Aiempina vuosikymmeninä jako oli toisenlainen. Silloinkin ortodoksit juhlivat pääsiäistä, mutta luterilaisten katsottiin keskittyvän pitkäänperjantaihin. Sitä pidettiin toisaalta masentavana, toisaalta niin tyypillisenä.

Oman kirkkoni maata laahaavaa perusluonnetta pidetään niin selvänä, että kun Jaakko Heinimäki ja Jari Jolkkonen takavuosina julkaisivat kirjan Luterilaisuuden ABC, he eivät malttaneet olla antamatta sille alaotsikkoa Synkkä ja harmaa sanakirja.

Asiallisesti ottaen ristin pääsiäinen ja ylösnousemuksen pääsiäinen kuuluvat yhteen. Kaikissa kirkoissa ja kaikkialla.

Vähimmälle huomiolle jää ankea välipäivä. Lankalauantai ei ole saanut nimeään langoista, vaan pituudestaan. Ruotsin långfredag saatettiin kääntää pitkäperjantaiksi tai vääntää lankaperjantaiksi. Tätä samaa kantaa on lauantainkin nimi.

Lankalauantaista ei juuri ole vietettäväksi. Sen surkea merkitys näkyy tuskin muualla kuin Pohjanmaalla, jossa poltetaan ”pääsiääsvalakioota”. Niiden symboliikka on pahan ja pimeyden karkottaminen, kun hyvyys ja elämän valo on Jeesuksen kuoltua haudattu.

Lankalauantain Kristus ei ole kuvataiteen yleisimpiä aiheita, mutta kylläkin vaikuttavimpia. Dostojevskin Idiootti-romaanissa ruhtinas Myškin toteaa Hans Holbeinin taulusta: ”Tuo kuvahan voi saada jonkun vielä menettämään uskonsa!” Kristus haudassa näyttää täydellisen tappion, joka ei selittelemällä parane.

Koska tähän jääminen merkitsisi elämän sulkeutumista ja maailman kääntymistä itseensä, kirkoissa ei ”Vapahtaja-vainaata” – niin kuin Paavo Ruotsalainen saattoi sanoa – juuri näy. Turun tuomiokirkossakin kuollutta Kristusta kuvaava veistos on museoitu parvelle.

Virsikirjassa on kuitenkin Jeesuksen hautausvirsi 82, jossa ”kuollutta kun Jeesusta katselen verissänsä, häntä kiitän, ylistän, aina rististänsä.” Kuolemaan suorastaan vedotaan: ”Ah Herrani, suo armosi, suo minun luottavasti kuolemaasi turvata kuolemaani asti.”

Tältä puolen katsottuna kuolema on pelkkä päätepiste. Kirkon alkuajoista lähtien Kristuksen kuolemaa on katsottu myös tuolta puolen – juuri siksi kristitystä Jeesuksen ”kuolemaan turvaamisessa” on mieltä.

Ennen kuin mistään jaosta ortodoksiseen tai luterilaiseen kirkkoon oli mitään tietoa, kaikki yhdessä tunnistivat yhteisen paradoksin ja tunnustautuivat siihen. Kristus kuoli, totisesti ja rutosti, mutta ”kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman, tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan”.

Pitkälauantai koukkaa niin syvältä, että sehän voi saada jonkun vielä havahtumaan uskoonsa.