Kolumni Turun Sanomissa 14.2.2019

Kolumnistikollega Tiina Raevaara kirjoitti viime kuussa (TS 18.1.) kiinnostavasti siitä, kuinka jokainen ”jolle on annettu ääni ja kuulijakuntaa”, piirtää todellisuutta toisille. Jos valitsisikin aivan muita asioita ja aiheita, toisenmoiselta maailma näyttäisi.

Minulle tämä toi mieleen keskustelun lapsuuteni poikakirjasta Taistelu kartanosta, joka kuuluu Simo Penttilän 20-osaiseen Arizona-sarjaan.

Kirjan sankari Punavyö ”puhui kuin pyhäkoulun opettaja” newyorkilaiselle toimittajalle: ”Mieluummin te tarjoilette lukijoillenne veritekoja kuin kerrotte esimerkiksi viljelysalan laajentamisesta.”

Toimittaja puolustautuu sillä, että kun viljelysalaa pyritään laajentamaan kaikkialla, siinä ei ole mitään kertomista. ”Mutta murhia tapahtuu muka vain täällä”, ärähtää Punavyö. Länsi on kerran piirretty villiksi ja siitä kuvasta pidetään kiinni.

Kolumnissaan Raevaara peräänkuulutti sellaista maailmaa, jossa media puhuisi jatkuvalla syötöllä sukupuuttoaallosta ja nostattaisi sen myötä taistelemaan uhanalaisten eliölajien puolesta. Haluttu maailma ei siis olisi sillä tavoin toisenlainen, että sieltä kuulutettaisiin hyviä uutisia. Huonot vain vaihdettaisiin toisiin.

Punavyön mediakritiikkimallissa tuolla tavoin toisin kerrottu maailma ei edustaisi tyyppiä ”viljelysalan laajentaminen”, vaan ”vaihtoehtoiset murhat”. Dramaattinen paha ja massiivinen uhka saattaa kyllä vaihdella, mutta yhtä kaikki se valtaa huomion rauhalliselta ja hiljakseen kehkeytyvältä hyvältä.

Kuinka ollakaan, alkuviikon apokalypsi hyönteisten joukkotuhosta piirsi juuri sellaisen kuvan maailmasta, josta oli puhetta. Jos hyönteiset tosiaan katoaisivat sadassa vuodessa kokonaan, saman tien ja samaa tietä menisivät myös ihmiset.

En oikein tiedä, miksei tuota ilmestyskirjamaista tulevaisuudenkuvausta oikein tahdo voida vastaanottaa. Onko se vain liian kamala kuultavaksi ja nähtäväksi? Tai liian toisenlainen kuviteltavaksi? Vai onko se niin ylen dramaattinen, että sitä ei voi olla pitämättä ylidramatisoituna?

Ympäristöalarmismi on epäilemättä havahduttanut yhteen jos toiseenkin uhkaan. Jos hälytyskellot kuitenkin soivat myötäänsä, niihin ei enää reagoida niin kuin toivottaisiin. Liika on liikaa. Sellainen alkaa tuntua joko liioitellulta tai toivottomalta eikä siitä siinä tapauksessa seuraa mitään.

Viime vuonna ilmastonmuutoksesta alettiin vihdoin viestiä myös toivosta eikä pelkästään epätoivosta käsin. On nähtävästi havaittu, että väistämättömänä odotettu paha on paitsi ahdistavaa myös passivoivaa. Mahdollinen hyvä virkistää ja innostaa.

Ei pidä jäädä tuleen makaamaan, niin kuin intissä viisaasti opetettiin. Elonkehän hätätila on tosiasia, mutta sen alle kyyristyminen ei auta mitään eikä ketään.

Tänä keväänä kirkko lyö lukkoon energia- ja ilmastostrategiansa. Se on jatkoa jo vuonna 2008 vahvistetulle ilmasto-ohjelmalle Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Strategia antaa selkeät tavoitteet kaikelle kirkon toiminnalle hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi, rakennusten energiatehokkuuden parantamiseksi ja kestävien energiamuotojen käyttöönoton edistämiseksi.

Onkohan siinä jotakin kertomista? Villissä lännen viljelysalan laajentaminen ei ollut uutinen, kun samaa tapahtui joka paikassa. Ympäristöasioissa logiikka on päinvastainen: yksittäinen teko ei maailmaa pelasta, mutta kun samaa tapahtuu joka paikassa, toivo on perusteltua.