Toisin kuin luulisi

Olen parin vuoden aikana kiusannut kanssaihmisiäni kysymällä, minä vuonna oletat tyttöjen ensi kertaa olleen keskikoulussa enemmistönä. Ennen kuin jatkat lukemista ja lunttaat vastauksen alempaa, vastaa kysymykseen mielessäsi itse.

Nuoremmille on ehkä tarpeen kertoa, että keskikoulu vastasi nykyisen peruskoulun luokkia 5–9. Keskikouluun pyrittiin yleensä kansakoulun neljänneltä, mutta kansakoulu itsessään oli kuusivuotinen. Kahden jatkoluokan kanssa sitä nimitettiin kansalaiskouluksi.

Moni on vastannut kysymykseeni, että varmaankin 1970-luvulla. Rohkeimmat ovat veikanneet 1940-lukua. Kymmenistä vastaajista vain pari on ollut lähelläkään oikeaa vuotta, joka on 1908.

Se ei ollut poikkeusvuosi, vaan siitä alkaen tytöt olivat enemmistönä niin kauan kuin koulusysteemi pysyi. 1940-luku on sikäli hyvä osuma, että vuodesta 1947 naispuolisia ylioppilaitakin on ollut miehiä enemmän.

Ryhdyin asiaa kaivelemaan ja kyselemään, kun yllätyin tiedosta, jonka luin professori Elina Haavio-Mannilan vanhasta artikkelista. Siis ihan tottako? Olisin luullut muuta minäkin.

Mielikuva- ja luulopohjainen yhteiskunta-ajattelu osuu oikeaan vain hyvällä säkällä. ”Lue enemmän – luulet vähemmän”, mutta niin vain tuo kiusaamani lukeneistokin luuli, että nimenomaan tyttöjä ei olisi ennen nähty tarpeelliseksi kouluttaa.

Ehkä vino menneisyysmielikuva on yksi taustasyy äskettäin uutisoituun (TS 13.1.) korkeakoulututkintojen sukupuolijakautumaan. Ero naisten ja miesten välillä on OECD:n kärkeä. Naisista tutkinnon suorittaa 53 %, kun taas miehistä vain 39 %.

Saman uutisen mukaan erolla ei kuitenkaan välttämättä ole yhteiskunnallista merkitystä, ”jos ihmiset löytävät paikkansa työelämästä ja työmarkkinoiden eri osa-alueet saavat tarvitsemansa osaajat”.

Yritin ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa, mutta epäonnistuin. Minusta poikien ja miesten alhaisempi koulutustaso on päinvastoin merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.

Olisi toki yksinkertaistavaa esittää, että tytöillä ja naisilla on runsaan 110 vuoden etumatka – ”korkeampaa koulutusta jo vuodesta 1908”.

Mitä enemmän yhteiskunta kuitenkin korostaa koulutusta, edellyttää elinikäistä oppimista ja vaatii monipuolisia valmiuksia, sitä epätodennäköisempää on alemmalla koulutuksella ”löytää paikkansa työelämästä” ja olla ”työmarkkinoiden osa-alueen tarvitsema osaaja”.

Vaikka nykyinen peruskoulu onkin yhtä pitkä kuin entinen keskikoulu, enää semmoinen anti ei riitä. Pelkän peruskoulun tai kansakoulun varassa on 30 prosenttia niistä miehistä, jotka asuvat harvaan asutulla maaseudulla tai ydinmaaseudulla.

Niinpä miesten työttömyysaste onkin kaiken tyyppisillä maaseutualueilla korkeampi kuin naisten, joista useampi aikoinaan jatkoi lukioon.

Yhteiskunnallinen ongelma on toisaalta kaupunkien ja maaseudun välinen, mutta toisaalta se on myös sukupuolikysymys. Kun elämänpiirit eriytyvät, keskusteluyhteys katkeaa. Kuplayhteiskunta on jännitteinen ja epäviihtyisä elinympäristö.

Niinpä sillä olisi kuin olisikin yhteiskunnallista merkitystä, etteivät miesten ja naisten koulutuspohja ja elämänkokemus enää tämän enempää eriytyisi. Sitä paitsi on ihan vain reilua ja oikeudenmukaista yrittää pitää huolta siitä, ettei korkeampi koulutus olisi sukupuolittunutta.

Toisin kuin monikaan olisi luullut, ne ovat poikia, joiden koulutus on ollut tuen tarpeessa jo toista sataa vuotta.