Tervetuloa kotiin, pyhät!

Keskiaikainen veistos on luterilaisessa kirkossa kotonaan.

Ihan innostuin, kun maanantaina luin Turun Sanomien alion otsikon. ”Esineiden säilyminen tuleville sukupolville turvattava” – aamen! En voisi olla enempää samaa mieltä.

Oletin, että kirjoitus panisi kampoihin konmaritukseksi nimitetylle vandalismille. Jospa se argumentoisi kumoon myös kuolinsiivoushömpän.

Kumpikin tuhoaa perheiden ja sukujen kulttuuriperintöä raskaalla kädellä. Ei mitään tajua tästä: ”Taidolla tehtyjen, perittyjen esineiden vallassa muistat. Et muuten.” (Kaj Kalin)

Tutkijat Elina Räsänen ja Katri Vuola eivät kuitenkaan puhu ”esineistä” ylipäätään. He käsittelevät nimenomaan kirkollista esineistöä, erityisesti keskiaikaisia veistoksia.

Niistäkään en voisi olla enempää samaa mieltä: esineiden säilyminen tuleville sukupolville on turvattava. Naapurissamme Ruotsissa vahvistetun kulttuuripolitiikan mukaan kulttuuriperintöä ei kuitenkaan vain säilytetä. Sitä myös käytetään ja kehitetään.

Käyttäminen saattaa olla jo teknisestikin parempaa säilyttämistä kuin pelkkä varastoiminen. Käyttöön otettu ja käytössä oleva kulttuuriperintö on joka tapauksessa oikeammassa olossaan kuin vain taltioitu.

Kirkollisen esineistön oikein olotila on luonnollisesti kirkko. Räsänen ja Vuola puhuvat repatriaatiosta, jolla he tarkoittavat ”esineiden palauttamista alkuperäiseen kontekstiinsa tai omistajilleen”.

Tutkijoiden näkemys esineiden kotiinpaluusta on kuitenkin erikoislaatuinen. Heistä on ongelmallista, että vaikkapa Mariaa ja Jeesus-lasta esittävä veistos koettaisiin jotenkin eri tavoin kuin katolisessa liturgiassa ja hartauselämässä.

Niinpä he katsovat pyhän Henrikin (oletetun) pyhäinjäännöksen tulleen ”palautetuksi” Turun tuomiokirkosta katoliseen Pyhän Henrikin katedraaliin Helsinkiin. Tulkinta on paitsi epähistoriallinen myös teologisesti ja omistusoikeuden kannalta epäonnistunut.

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä teki viime vuonna uuden kymmenvuotisen sopimuksen omistamansa reliikin tallettamisen jatkamisesta Pyhän Henrikin katedraalissa. Vaikka kyseistä värttinäluuta siellä kunnioitetaankin pyhäinjäännöksenä, ei se talletuksesta mitään repatriaatiota tee.

Tutkijat eivät näytä huomanneen, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen seuraanto ei suinkaan ala Mikael Agricolasta, vaan juuri Henrikistä. Arkkipiispa Tapio Luoman järjestysluku ei ole 30, vaan 55.

Luterilainen kirkko ei tunnista eikä tunnusta, että sen ja alkukirkon välillä olisi jokin periaatteellinen katkos. Sitä ei ”perustettu” 1500-luvulla: reformaatio merkitsi uskon puhdistusta eikä uuden keksimistä.

Mitä vaikkapa juuri pyhien kunnioittamiseen tulee, luterilaisten kirkkojen päätunnustus Confessio Augustana toteaa: ”Me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan.”

Keskiaikainen veistos on luterilaisessa kirkossa kotonaan. Ei ole syytä olettaa ja arvailla, että suomalaisen luterilaisen ja katolisen nykykristityn suhtautuminen keskiaikaiseen veistokseen olisi olennaisesti erilaista. Kummankin katseelle ja mielelle se voi antaa kiintopisteen, mutta kumpikaan ei sitä palvo. Eikä vähättele.

Kirkot pystyvät siis sopimaan tallettamisista keskenään. Oman kirkkoni ja Museoviraston välillä on hyvä keskusteluyhteys kirkkotilojen kehittämisestä. Me haluamme ”turvata esineiden säilymisen” ja virasto kuunnella seurakuntien toiveita ja tarpeita.