Kolumni, Turun Sanomat

Taidan olla nuorimmasta päästä niitä, joille maaliskuun 13. on erityispäivä. Nytkin olin aikeissa kirjoittaa aivan muusta, kunnes havaitsin, että kolumni ilmestyy talvisodan päättymisen päivänä.

Aika ajoin kuva talvisodasta saa lisäväriä – joskus aivan sananmukaisestikin. Toissa vuonna hämmästyin, kun huomasin, että isäni esiintyy yhdessä ruotsalaisten vapaaehtoisten ottamista värikuvista, talvisodan ainoista. Isä itse vahvisti, että näin on.

Lisäväri kuitenkin tulee yhä uusista tutkimuksista ja näkökulmista. Taisteluistakin on viime vuosina saatu uutta tietoa, mutta mitä pitemmälle aika kuluu, sitä kiinnostavampaa on tietää, miten sota koettiin. Miltä tuntui lapsista? Mitä tuumasi itse kukin, miksei rintamallakin mutta myös kotona?

Kaukaa katsoen yleensä hämmästyy, kuinka arkisesti dramaattisia aikoja elettiin. Silloin vasta 19-vuotias tätini kirjoitti vanhempiensa vaatimuksesta Kannakselta joka päivä, mutta tuskitteli, ettei tahdo keksiä sanottavaa.

Kirjeiden ja korttien sijaan täti piirsikin kaksi 10-20 kuvan sarjaa viestilotan arjesta. Sen verran isänmaallista ylevyyttä nuoressa mielessä toki oli, että Runebergin päivänä hän piti itsekseen Vänrikki Stoolin lukuhetken.

Proosallisen arjen ja dramaattisen sankaruussaagan suhdetta voi jäsentää useammalla kuin yhdellä tavalla. Aluksi kai jälkimmäinen nielaisi edellisen kunnes sitten innostuttiin purkamaan suurta myyttiä.

Minusta taas kiinnostavaa on kahden näkökulman yhtäaikaisuus. Kumpikin on omalla tavallaan totta eikä valita ole pakko. Samaan tapaan kuin maallinen ja hengellinen eivät ole vaihtoehtoja, vaan läpäisevät vastavuoroisesti toisensa.

Joitakin vuosia sitten kuolleen psykiatri Martti Siiralan mielestä talvisota oli kansakunnalle suorastaan terapeuttinen tapahtuma. Hänen mukaansa suomalaisia on riivannut eräänlainen Tukholma-syndrooma, panttivangin samastuminen kaappaajaansa.

Siiralan mukaan vuosisadat Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa tuottivat Suomelle tyypillisen sairausmuodon, omien oikeuksien luovuttamisen realistisina pidettyjen ja jo edeltä käsin tosiksi tiedettyjen kansainvälisten valtasuhteiden edessä.

Talvisodassa kansakunta toimi päinvastoin kuin ennen ja selvisi mahdottomasta. Siiralan mielestä Suomi itsenäistyikin vasta tuolloin, taistellessaan itselleen oikeuden olla täysivaltainen toimija eikä vain mukautuva kohde.

Vaikka Siiralan ajatusten oikoinen siirtäminen Suomen ulkopolitiikkaan saattaisikin tuntua hieman uskalletulta, hän haastaa kiinnostavalla tavalla sekä historian että nykypäivän tulkintaa. Onko meillä edelleen taipumus vähätellä omia saavutuksia ja vaivaantua sankaruudesta – jo silkkana sananakin?

Maailmankaikkeuden kannalta pitäisin hyvänä, että suurvallat suhtautuisivat omiin historiamyytteihinsä kriittisesti – mistä ei juuri näy merkkejä. Pienvaltojen ei puolestaan kannata innostua myyttien riisumiseen ikään kuin esimerkkinä noille; pienvaltaa ja sen kulttuurista pääomaa saattaa jopa tukea pienen isänmaallisen sodan elävä muisto.

Runebergiläisesti ihanteellistettu sotasankaruus sammui samoihin aikoihin kuin tätini Vänrikkejä luki. Sitä vastoin talvisota nosti näkyviin arvojen merkityksen arkisessa elämässä – niiden sankarilliseen puolustamiseen saakka.

Tuolloin iskusanoina olivat koti, uskonto ja isänmaa. Nyt voisimme puhua vaikka turvatusta kasvuympäristöstä, kattavista ihmisoikeuksista ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Ilman talvisotaa luultavasti vasta opettelisimme.