Esipuhe Palvelevan puhelimen juhlakirjassa "Yhteys toiseen ihmiseen - Kontakt med en annan människa"

Olen luvuttomia kertoja toistanut psykohistorioitsija Juha Siltalalta poimimaani lausahdusta: ”Suurin nautinto on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin.” Aivan varmasti tulen sitä edelleenkin toistamaan. Ihmisen autuuttaa nähdyksi tuleminen ja kohtaaminen. Se on taivaallista, taivaan esimakua jo nyt.

Aika ajoin huomaan kuitenkin ajattelevani, onko vielä olennaisempaa tulla kuulluksi. Silloin ihminen saa itse sanoittaa itsensä. Hän tarjoaa oman kertomuksensa kuultavaksi. Hän jakaa elämäntarinansa sellaisena kuin se hänelle nyt sanoittuu.

Palvelevassa puhelimessa ei keskustelukumppania nähdä. Hänet kuitenkin kuullaan. Hänen puheensa sävyjä ja rytmiä kuunnellaan kunnioittavasti. Hänen sanoillensa, tauoillensa ja sanomattomuuksillensa annetaan arvo, joka niille kuuluu.

Viime vuosina käytyjen keskustelujen määrässä ja yleisissä aihepiireissä ei ole ollut juuri minkäänlaista muutosta. Tästä huolimatta Palveleva puhelin – itse asiassa tietenkin sen päivystäjät – on aivan erityisen herkkä mahdollisten tulevaisuuksien tunnustelija.

Olen aivan varma siitä, että päivystäjät tietävät yhtä jos toistakin erinomaisen olennaista siitä, mihin suuntaan me olemme ylipäätään menossa. Se mitä kuulevaa korvaa kaipaava ihminen kertoo – ja se mistä hän vaikenee ja se mitä hän on – kertoo siitä, millaista juuri nyt oikeasti on elää.

Niistä häivähdyksistä, joista päivystäjä on niin epävarma, ettei oikein ole varma kuulleensa eikä tiedä luuleeko vain havainneensa, saattaakin yhdessä koostua ensimmäinen kuultava kuiskaus yhteiskunnan suunnasta ja maailman kokemisesta.

Palveleva puhelin voi ensimmäisten joukossa tavoittaa sen, miltä elämä näillä ehdoilla maistuu. Se voi välittömän avun ja lievityksen lisäksi saada heikot hälytyssignaalit soimaan riittävän ajoissa ja riittävän voimakkaina, jotta toimeen voidaan ryhtyä ennemmin eikä myöhemmin.

En ihmettelisi, jos jo nyt ja varsinkin lähitulevaisuudessa päivystäjät yhä useammin kuulisivat ihmisten kertovan perustellusta masennuksesta ja tihenevästä yksinäisyydestä. Sellainen maailma masentaa, josta kokee olevansa osaton ja jossa ei näe perusteita osallisuuden mahdollisuudellekaan. Sellainen yksinäisyys on tiheää, jossa elää elämää, jota ei enää ymmärrä.

Yksi Palvelevan puhelimen juhlavuoden teemoista on toivo; jos toivottomuutta hipova masennus ja yksinäisyys tosiaan alkavat nousta, toivottavasti niitä lievittäviä yhteiskunnallisia korjausliikkeitä sekä osataan että halutaan tehdä.

Palveleva puhelin joka tapauksessa tekee enemmän kuin vain kertoo, mihin olisi tarvis puuttua. Kuunnellessaan se suoraan välittää ja jakaa toivoa ja mieltä. Kun se, mitä elämästäni kerron, merkitsee sitä kuuntelevalle jotakin, se antaa elämälleni merkityksen.

Käänteisesti saman sanoo yksi sosiologian suurista, Norbert Elias: ”Yritys löytää yksilön elämästä merkitystä, joka olisi riippumaton siitä, mitä hänen elämänsä merkitsee muille, on aivan turhaa.”

Kuulluksi tuleminen voi ihmeellisimmillään muuttaa elämisen ehdot. ”Jos tiedostamaton minuus kokee tunnistuksen, se koetaan armona”, Siltala myös kirjoittaa. Vaikka valo useimmiten lähinnä häivähtää ja armo välähtää, noinkin voi käydä.