Kolumni, Turun Sanomat

Tähän Wagner-sitaattiin olen erityisen tykästynyt: ”En rukoile, minulla on serkku diakonina Pieksämäellä.” Niin kuin mainitusta kaupungista voi päätellä, kysymys ei ole säveltäjä Richard Wagnerista, vaan Viivi ja Wagner -sarjakuvan sikapuoliskosta.

Wagner on naiivin epäkorrekti. Hän ei mieti sanomisiaan, vaan päräyttää kärsästään sen, mitä ajattelee. Tai pikemminkin sen, miltä tuntuu ja kuinka kokee: ajattelu ei ole Wagnerin leipälaji. Juuri vaistonvaraisuuttaan hän aika ajoin osuu suoraan maaliin.

Mistä kristityn sian – tai ihmisen – ei tarvitse itse vastata? Kun rukous varmaankin on keskeistä yhteydenpitoa Jumalaan, voiko sen ulkoistaa tai delegoida tai jotain? Wagnerin tokaisu kyseenalaistaa viime vuosina yleistyneen näkemyksen uskonnon yksityisyydestä ja henkilökohtaisuudesta.

Ihmiselle tekee epäilemättä oikein hyvää rukoilla. Rukouksen perusmuoto ei kuitenkaan ole yksittäisen kristityn pyyntörukous, vaan liittyminen johonkin sellaiseen, jota nimitetään ”kirkon rukouselämäksi”. Tähän Wagner ilmoittaa serkkulinkin kautta jäsentyvänsä.

Wagner edustaa koeteltua perinteistä kristinuskoa, jossa kristittyjen yksilökohtaiset laatuerot eivät ole järin kiinnostavia. Olennaista on kuulua kristittyjen yhteisöön. Siinä on jatkuvasti meneillään radikaali voimavarojen tasaus. Kirkossa hengellisesti köyhä nettoaa toisten uskosta.

Lutherin mukaan ”suurinta on kuitenkin se, että annan pois vanhurskauteni ja annan sen palvella syntistä lähimmäistä”. Niin sanotussa pelastusekonomiassa ei selvästikään pelata vain omilla pääomilla.

Kuten viime vuonna muistutettiin mieliin, Luther kirjoitti reformaation laukaisseet teesinsä anekauppaa vastaan. Se oli korruptoitunut semmoiseksi armotaloudeksi, jossa muiden kristittyjen ansioita siirrettiin toisille muka selvällä rahalla. Ane oli ostettavissa oleva osuustodistus ”kirkon aarteeseen”, toisten hyvyyden tuottamaan ylijäämään.

Katolisen kirkon ajantasainen aneteologia on kuitenkin koko lailla wagnerilais-luterilaista. Paavi (1978-2005) Johannes Paavali II:n mukaan ane tarkoittaa, että ”astumme pyhäin yhteyden resursseihin”. Kristityt antavat omat lahjansa ja saavat vastalahjaksi sen, mitä muilla on annettavanaan. Lahja on vastikkeetonta vaihtoa.

Vastaavasti paavi (2013-) Fransiskus opettaa, että koska kirkko elää pyhien yhteydessä, se voi vastata ”joidenkin heikkouteen toisen pyhyydellä”. Kysymys on erottamattomasta yhteenkuuluvuudesta. Jo apostoli Paavali totesi kristittyjen yhteisön rinnastuvan ihmiskehoon, jossa ruumiinjäsenet ”yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan”.

Harva nykyään miettii yksilön ja yhteisön suhdetta vanhojen Luther-sitaattien tai aneteologian uusien muotoilujen valossa. Molemmista kuitenkin näkyy, että klassinen kristinusko ei edellytä yksilöllistä uskonsankaruutta. Eipä ihme, että perinteiset kirkot suhtautuvat penseän epäluuloisesti myös sellaiseen yhteiskunnalliseen hehkutteluun, jossa itse kutakin psyykataan olemaan ”oman onnensa seppä”.

Wagner näyttää ymmärtävän yhteenkuuluvuuden päälle, mutta vetää silti välistä. Hänen hengellinen elämänsääntönsä ei täytä Kantin kategorisen imperatiivin ehtoa: ”Toimi vain sellaisen periaatteen mukaisesti, jonka voit toivoa tulevan yleiseksi laiksi.” Jos kaikki delegoivat rukoilemisen serkuilleen, lopulta kukaan ei rukoile.

Joka sunnuntai jumalanpalveluksen esirukous kuitenkin muistaa kaikki.