Kolumni Turun Sanomissa 14.11.2018


Juttelin kolmen ikäluokkani miehen kanssa elokuvista. Keskustelut käytiin erikseen, mutta niissä nousi yhtä kaikki esiin sama asia: me emme halua katsella väkivaltaa.
Vaikka kaikki meistä eivät suosikaan pelkkiä romanttisia komedioita, väkivallasta ei ole viihteeksi. Sama vastenmielisyys ulottuu myös itsetarkoituksellisen verisiin dekkareihin. Varsinkin sellaisiin, jossa uhrina on lapsi.
Kaikki keskustelijat olivat isiä ja isoisiäkin, mutta kaikki miehet eivät ole. Mies voi torjua pahaa ja edistää hyvää ihan vain miehuuttaan, vaikka isyys pakkaakin herkistämään.
Remedinen maskuliinisuus, lääkitsevä miehekkyys, on aivan tavallista. Tämä näkyy erityisesti silloin, kun elämää summataan. Hautajaisten alla pappi kuulee usein, kuinka miestä kyynelsilmin muistellaan: aina sai apua kun sitä tarvitsi.
Jokin talvi sitten vaimoni väisti vastaan tulevaa autoa sen verran liikaa, että Corolla jämähti lumipenkkaan. Paikalle osuneet silmin nähden kiireiset miehet kävivät oitis toimeen. Lopulta auto saatiin tielle miesvoimin nostamalla.
Vaimoni ihastuneen kuvauksen mukaan märkien ja uupuneitten auttajien reipas kiroilu kertoi miltä totisesti tuntui, mutta selvästi he olivat myös tyytyväisiä ”kun onnistuttiin nostamaan sen muijan auto hangesta”.
Ei mies voi ohi ajaa. A man’s gotta do what a man’s gotta do.
Parantavaa maskuliinisuutta on yhtä monenlaista kuin on miehiä. Sikäli kuin Fjodor Dostojevskin arvostelukykyyn on luottaminen, Jeesukselle oli tyypillistä vapahtava maskuliinisuus.
”Minä uskon, ettei ole olemassa mitään kauniimpaa, syvempää, miellyttävämpää, järkevämpää, miehekkäämpää ja täydellisempää kuin Vapahtaja.”
Nasaretin Jeesus itse kuvasi tunnetuimmassa vertauksessaan Jumalaa isäksi, joka juoksee itsekunnioituksensa, terveytensä ja elämisensä mielen menettänyttä poikaansa vastaan. Kuulijoista sellainen isyys oli ymmärrettävää. Noinhan mies toimii.
Ja kun Jeesus opetti Isä meidän -rukouksen, jo pelkkä alkusana riitti luomaan mielikuvan huolenpidosta ja puolustamisesta. Teologian tohtori Tapio Saraneva oli 1990-luvulla sitä mieltä, että silloin tekeillä ollut uusi Katekismus olisi pitänyt kirjoittaa isämeidästä lähtien.
”Koko kristinusko tavallaan sisältyy sanaan ’Isä’.”
Pointti ei ole siinä, että Jumalalla olisi jokin sukupuoli. Se on siinä, että miespuolisen vanhemman suhtautuminen lapseen kelpaa perusmetaforaksi Jumalan suhtautumisesta ihmisiin.
Vaikka parantava maskuliinisuus onkin kristinuskossa selviö, miesmielikuva on altis leimautumiselle. Virsikirjan lisävihossa on vihdoin yksi isänpäivävirsi, joka sunnuntaina oli ahkerassa käytössä. Alkuperäisen ehdotuksen isäkuvassa oli kuitenkin jänniä piirteitä.
Äitienpäivävirsissä äidistä kiitetään ja iloitaan, mutta tässä pyydettiin: ”Anna meidän viettää aikaa yhdessä”; ”Toisiamme anna meidän ymmärtää, ettei paha mieli välillemme jää” ja ”Auta että voimme pyytää anteeksi.”
Kokonaisuus näytti siltä, että miesvanhemmalta on varmaan puuttunut niin aikaa kuin ymmärrystäkin. Anteeksi pyydettävää on puolestaan kertynyt.
Vahvistettu versio on asiallisen remedinen: ”Isästäni tykkään. Tänään muistan sen. Rakas on hän meille, ainutlaatuinen.”
Parantava ja lääkitsevä maskuliinisuus saa lapset, naiset ja miehet viihtymään keskenään. Väkivaltaviihteen se heittää roskikseen.