Kolumni Turun Sanomissa 9.8.2019

Ravintorasvapakkausten alumiiniset välikannet menevät meillä metallin kierrätykseen. En ollenkaan usko, että maailma siitä pelastuu. Minusta vain on kivaa ajatella, että ne ehkä päätyvät johonkin hyötykäyttöön eivätkä roskaksi.

Tämäkin tuli mieleen, kun äskettäin luin kulttuuritoimittaja Suvi Aholan kolumnin Hyvää elämää ilman toivoa tulevaisuudesta (HS 4.8.). Miten pitäisi elää ja toimia, jos maailma ei enää olekaan pelastettavissa? Onko kansien kierrättämisessäkään enää mitään tolkkua?

Ahola päätyy siihen, että ”on siis elettävä”. ”Rakastettava, kasvatettava lapsia, tehtävä työtä, myös maapallon tuhoa vastaan.” Kolumni keskustelee näytelmäkirjailija Ilja Lehtisen blogin kanssa. Sen viesti tiivistyy otsikkoon Toivottomuuden puolesta.

Tuollaiset pohdinnat löytävät minussa oitis kaikupohjan. Olen vuosikymmenet suhtautunut epäluuloisesti sellaisiin lausahduksiin kuin että ”toivoa täytyy olla”. Miten niin, jos toivolle ei ole perusteita? Mistä se täytyminen tulee?

Joskus 90-luvulla päädyin toistamaan kysymystä, ”miten löytää elämän mieli maailmassa, joka menee päin helvettiä”. Puhe toivosta kai edellyttäisi realistista oletusta hyvästä tulevaisuudesta, mutta jospa elämä voisi olla mielekästä, vaikka odotushorisontti olisikin pimeä?

Sittemmin olen joko antanut periksi tai alkanut lukea sekä elämää että sanoja toisin. Nyt suosin yhdistelmää, jossa realismin ja toivon välissä on kuin onkin ’ja’ eikä ’vai’.

Ahola ja Lehtinen ottavat kriittistä etäisyyttä kristilliseen toivopuheeseen. Lehtisen mukaan toivon varassa eläminen on ”tyhjä arpa, saippuakupla”. Sitä se onkin, jos toivo on pelkkää retoriikkaa ja siksi katteetonta. Jos on realiteetti, että maailma yhtä kaikki menee päin helvettiä, mitä toisenlaisen tulevaisuuden toivominen ketään tai mitään auttaa?

Minusta jesuiittateologi José Ignacio González Fausia kannattaa silti kuunnella. Hänen mukaansa ”Jeesuksen elämänfilosofian ensimmäinen tekijä näyttää olevan ehdottoman realismin ja tyhjentymättömän toivon vaikea dialektiikka”. ”Silmät ovat häikäilemättömän avoimet, mutta tosiasiat eivät kuitenkaan onnistu sumentamaan katseeseen liittyvää toivoa.”

González Fausin kuvaus vaatii kuitenkin rinnalleen etevän esseistin Juhani Rekolan huomion siitä, miten tuolle Jeesukselle kävikään: ”Jeesus kamppaili toivottaman taistelun elämää tuhoavien turmiovaltojen kanssa.” Ja miten seuraajille käy: ”Ne voittavat myös meidät. Tuho on oleva täydellinen.”

Kun Rekolan mielestä tämän ”toteaminen ja kokeminen panee kuitenkin liikkeelle sellaiset armon voimat, että toivo tunkeutuu läpi tuhon ja toivottomuuden”, realiteetit tunnustava toivo on selvästikin jotain muuta kuin valoisan tulevaisuuden odottelua.

Tuo toisen kertaluvun toivo on vääjäämätöntä sitoutumista hyvyyteen. Oikeasta asiasta pidetään jääräpäisesti kiinni, kävi kuinka kävi. Jos toivoon välttämättä kuuluu jokin tulevaisuusaspekti, kristillisessä toivossa se voi hyvinkin olla tuolla puolen. Kun näet iankaikkisuuden näkökulmasta katsotaan, hyvyys ja oikeus ovat kuin ovatkin toteutuakseen.

Olen Aholan kanssa yhtä mieltä, että ”on siis elettävä”. Vaikka hän onkin alkanut epäillä toivoa ja minä puolestani suostua siihen, tuskin olemme kaukana toisistamme. Ehkä olemme vain astuneet samaan tilaan eri ovista.

Kierrättäkäämme kansia. Ei maailman pelastumiseksi, mutta toivon merkkinä.