Kolumni, Turun Sanomat

Raymond Carver teki pysyvän palveluksen kaikille fundeeraajille, kun hän kirjoitti jutun Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Monille keskeisille ja tärkeille sanoille on tyypillistä, että niitä on näppärämpi käyttää kuin määritellä.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että kaikilla sanoilla olisi oikeat merkityksensä, jotka ainakin asiantuntija tietäisi. Sellaisia teknisiä termejä varmaankin on. Normaalikielessä sanan merkitys on sen käyttö.

Jos haluaa tietää, mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, pitääkin juuri kuunnella, mitä, missä yhteydessä ja millä tavalla me rakkaudesta puhumme. Kuvaus auttaa eteenpäin siinä missä määrittelyn tie ei etene.

Mistäköhän me puhumme, kun me puhumme anteeksipyytämisestä? Omasta puolestani olen tykästynyt sen semmoiseen käyttöön, jossa pyytäjällä on selvä henkilökohtainen vastuu ja koko lailla tarkka käsitys siitä, mihin hän anteeksiantoa tarvitsee.

Kollektiivisissa anteeksipyynnöissä kun on aina tietyt ongelmansa: keitä ovat anteeksipyytäjät ja anteeksiantajat ja kuka voi puhua kenenkin nimissä? Tämä korostuu, kun pyydetään anteeksi menneiden sukupolvien puolesta.

Silti olen ihan samaa mieltä kuin historian didaktiikan yliopistonlehtori Jan Löfström, joka toissavuonna kommentoi Oulun piispa Samuel Salmen anteeksipyyntöä saamelaisilta: ”Oleellista lienee usein anteeksipyyntö tekona eikä niinkään se, että sen sanat sisältäisivät syvällisesti harkitun moraalifilosofisen kannanoton.”

Näin se toimii myös pyynnön vastaanottajan kannalta. Kun kirkolliskokous vuonna 2000 pyysi anteeksi vaikenemistaan juutalaisvainoista, Helsingin juutalaisen seurakunnan asiamies Dan Kantor totesi: ”Kirkko voi toimillaan vaikuttaa yleiseen mielipideilmastoon. Anteeksipyyntö on keino kamppailla ennakkoluuloja, väärinkäsityksiä ja rasismia vastaan.”

Seurakunnan puheenjohtaja Gideon Bolotowsky tosin toi esiin historiallisen ja kollektiivisen anteeksipyynnön ongelman: ”Vaikka me emme olekaan anteeksipyynnön kohde, me voimme ottaa sen vastaan. Meillä ei ole kuitenkaan oikeutta antaa anteeksi toisten puolesta.”

Siksipä sietää toisaan miettiä, mistä puhuu, kun puhuu anteeksipyytämisestä. Ja kun pyytää joukolla anteeksi porukalta. Niinkin huonosti voi käydä, että koko pyyntö koetaan vain yksipuoliseksi puhdistautumispolitiikaksi: kun kerran pyydetään, niin tietenkin saadaan ja sitten ollaan viattomia.

Kirkkoni arkkipiispoista John Vikström on pyytänyt anteeksi kirkon penseää suhtautumista romaneihin ja viimeksi Kari Mäkinen ylenkatsovaa ja jopa julmaa suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.  Minusta näyttää siltä, että ainakin näillä kohdin silkka sanan ’anteeksi’ lausuminen on tuottanut sitä mitä sille on ominaista tuottaa: asiallisuutta, kunnioitusta ja yhteyttä. Niistä me puhumme, kun me puhumme anteeksipyytämisestä.

Anteeksipyyntöjen jonokin osoittaa, etteivät seksuaalivähemmistöt ole ainoita, joita Suomessa on sekä julkisesti että yksityisesti leimattu ja halveksittu. Silti tuskin kannattaa suunnitella jonkinlaista anteeksipyytämisten pitkää listaa – kollektiivisissa anteeksipyynnöissä kun on ne ongelmansa.

Kirkon perinteessä anteeksianto liittyy kiinteästi parannukseen; ”mene, äläkä enää tee syntiä”. Kukin tehköön parannusta omista mokistaan eikä toisten. Oli sitten mollannut vihreitä, uskovia tai somaleita tahi perussuomalaisia, muslimeita tai ruotsinkielisiä, nyt sopii olla anteeksipyytävä ja lopettaa se tähän.

Tästä mielenmuutoksesta me puhumme, kun me puhumme anteeksipyytämisestä.