Puukirkkojen kesä

Tänä kesänä on perinnematkailun aika, vaikka viranomaiset eivät olekaan sen siunauksellisuudesta yhtä mieltä. Jos me jossakin nyt liikumme, niin sitten kotimaassa. Niinhän elettiin ennen: ulkomaanmatkat olivat harvinaista herkkua.

Kaupunkilaiset sukuloivat maalla. Talo eli tavallaan, ja vieraat kävivät ajallaan – maatilamatkailusta ei vielä puhuttu. Mekin vietimme peruskesää mummun lapsuuden ja nuoruuden maisemissa Virtain Tulijoella ja muistelemme sitä kuin menetettyä paratiisia.

Silloin tällöin käytiin autolla kirkolla. Aikansa kielenkäytössä se tarkoitti kirkonkylää, pitäjän keskustaa. Mitä kullakin paikkakunnalla kuitenkin oli nähtävää, niin ainakin ja nimenomaan kirkko itse.

Pitemmilläkin automatkoilla bongailtiin kirkkoja ja yritettiin löytää niitä peltojen ja metsien takaa. Ylistaron näkyy kai kauimmas. Sillä kokemuksella on helppo allekirjoittaa professori Laura Kolben lausahdus: ”Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilman vettä.”

Kirkoissa oli ja on sekin hieno piirre, että ne eivät ole mitään varta vasten rakennettuja turistipyydyksiä ja puuhamaita. Ne ovat mitä ovat, kosiskelematta ja teeskentelemättä.

Tänä vuonna tiekirkot olisivat olleet auki 10.6. –20.8., mutta koronarajoitukset ehtivät kaataa yhteisen toiminnan. Moni kirkko on kuitenkin kesällä avoinna, ilman erityistä otsikkoakin.

Ja aivan samoin kuin vuosikymmeniä sitten: jos paikkakunnalla jotakin näkemisen ja käymisen arvoista on, niin nimenomaan ja ainakin kirkko. Kotimaanmatkailussa häivähtää jotakin pyhiinvaelluksen tapaista.

Arkkihiippakunnassa on runsaasti keskiaikaisia kivikirkkoja. Ne puhuttelevat, mutta viime vuosina olen viehättynyt varsinkin vanhoista puukirkoista. Niissä näkyy ihmisen käden jälki.

Niin kuin suomalaisista puukirkoista väitellyt japanilainen arkkitehti Akira Takeuchi on tunnistanut, erityisesti niissä kokee rakentajien ja seurakuntalaisten uskon jäljen.

Kun vanhassa puukirkossa seuraa aiempien sukupolvien uskon jälkiä, ties kuinka pitkälle päätyykään.