Pitkä päivä

Oiva Paloheimon runossa ”päivä on pilvinen, sillä pitkäperjantaina päivä on pilvinen”. Tämän muistan joka pitkäperjantai. Erityisesti silloin, kun päivä on pilvinen. Mutta myös silloin, kun se ei ymmärrä sellainen olla.

Päivältä on kyllä tavattoman tyylikästä käyttäytyä kirkkovuoden mukaisesti. Pitkäperjantaina ja lankalauantaina sopii olla synkän tai mitäänsanomattoman pilvistä. Pääsiäisenä taas kuuluu näyttää, kuinka ”aurinkomme ylösnousi”.

Silloin olisi rytmi. Aluksi mustaa, matalaa, harmaata ja hiljaista. Sitten valkoista, valoisaa, keltaista ja kirkasta.

Säät eivät säädy tämän mukaan kuin harvakseltaan. Rytmi, vaihtelu ja eläytyminen jää ihmisille. Tai vain jäisi, koska siitä on vaikea itse pitää kiinni.

Aikoinaan oli toisin. Tätini kertoi, kuinka isoisäni pitkäperjantaina suorastaan kärsi. Vaikka paappani katsoi opiskeluvuosinaan menettäneensä uskonsa, pitkäperjantain pilvisyys yhtä kaikki kietoi hänet, ja hän samastui kärsivään Kristukseen.

Se oli silloin, yli puoli vuosisataa sitten. Silloin pitkäperjantai varjosti koko Suomea kuin pilvi. Taju ja kokemus päivän luonteesta oli yhteinen. Sittemmin siitä on irtauduttu. Joidenkin mielestä tämä on merkinnyt vapautumista, minun mielestäni latistumista.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on vaatinut lapsille harrastusten sijaan oikeutta pitkästyä. Vastaava oikeus pitäisi olla myös aikuisilla. Piiitkä perjantai, jota ei voi täyttää ja käyttää niin kuin kaikkia muitakin päiviä.

Eihän minua tietenkään kukaan pakota pitkäperjantaina shoppailemaan. Ei siitä ole kysymys. Vaan siitä, että meiltä on viety yhteinen rytmi, kaduilla ja teillä viihtyvä vaimeus, kiinni olevien ovien kutsu kääntyä pois ja sisään päin.

Suomi on monien kansainvälisten vertailujen kärjessä, mutta aineettoman kulttuuriperinnön taju meiltä puuttuu.

Paloheimon runossa ollaan sen nimen mukaisesti Kirkkotiellä. Vaikka marketit pitkäperjantaina kymmeneltä aukeavatkin, parempi avata kirkon ovi. Hiljentyä, pysähtyä ja katsoa meidän tähtemme kärsivää Jumalan Karitsaa.