Pirua ja yksinäisyyttä vastaan

”Tule Yksinäinen yksinäisen luo – näethän miten yksin olen”, rukoili Simeon Uusi Teologi tuhat vuotta sitten. Hän rukoili Kristusta, joka toiset tuhat vuotta aikaisemmin oli jakanut saman kokemuksen ja elämänkohtalon.

Jeesuksen yksinäisyys oli omaa luokkaansa. Hän kelpasi yhtä vähän fariseuksille, saddukeuksille, lainopettajille, roomalaisille kun lopulta omalle kansalleenkaan. Viimeiseksi hänet hylkäsi Jumala, jota hän oli kutsunut Isäksi.

Ja niinpä Joosef Arimatialainen ortodoksisessa pitkäperjantaiveisussa pyytää Pilatukselta Jeesuksen ruumista näillä sanoilla: ”Anna minulle tämä koditon ihminen, jolla ei ollut mihin päänsä olisi kallistanut; anna minulle tämä koditon, jonka kavala opetuslapsi petti ja antoi kuolemaan; anna minulle tämä koditon, jonka hänen äitinsä näki ristissä riippuvan.”

Kun me toistamme ja julistamme, kuinka Kristus jakoi ihmisen osan reunoja ja pohjia myöten, saisimme ennen muuta muistaa hänen yksinäisyyttään. Meillä tulisi olla silmiemme edessä yhteydestä poissulkeminen ja torjunta, kun ”hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan” alun alkujaankaan (Joh. 1:11).

Mihinkä muuhun tämä olisikaan voinut päätyä kuin siihen, että ”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella” (Hepr. 13:12). Poissa citystä, poissa mielestä.

Kristus voitti turmiovallat – ja niistä milteipä pirullisimpana yksinäisyyden – käymällä niiden läpi. Hän puhkaisi ne ja avasi tien. Koska kristityt ovat, niin kuin jo nimikin sanoo, Kristuksen seuraajia, meidät on kutsuttu yksinäisyyttä voittamaan.

Synti eristää ihmisistä ja Jumalasta. Armo yhdistää Jumalaan ja ihmisiin. Kun me otamme yhteyteen, me olemme Jumalan asialla. Kun me annamme arvon, me avaamme armon.

Kaikessa siinä, missä seurakunnat ja niiden jäsenet auttavat ulos yksinäisyydestä, ne tekevät Jumalan perustyötä. Ne pitävät huolen siitä, että Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansio tulee jakoon.

Kaarlo Kalliala

Piispa