Kuin linnunpoika

Kansakoulun ensimmäisellä piirsin vihkooni kaksoiskuvan. Siinä oli sekä ristin että ylösnousemuksen pääsiäinen. En muista, missä määrin opettajani Miila Vainionpää meitä ohjasi. Tuloksena olivat kuitenkin järeä orjantappurakruunu ja kolme ristiä sekä kukonpoika, muna ja narsissi.

Kristuksen kauheaa kuolemaa on varmaan kuvattu tuhansia kertoja useammin kuin hänen ihmeellistä ylösnousemustaan. Yksinkertaisesta syystä. Edellinen on silminnähtävä, jälkimmäinen ei. Miten ihminen kuolee, sen me tiedämme. Miten hän voittaa kuoleman, sitä me emme tiedä.

Siksi lapsikin osaa piirtää ristejä ja orjantappuraa. Ja sen vuoksi lapsikin vaihtaa ylösnousemuksen kohdalla symboleihin. Ylösnousemus on kuin kevät, kuin kuoriutuminen, kuin linnunpoika, kuin kukkaan puhkeaminen. Toukomettiset laulavat sulaneella sydämellä ja valkoruusut aukeavat, kun rauhan tyven, puhdas ilma virtailee Jeesuksesta.

Kaikki tämä on sangen ihanaa. Niin suloista, että symbolit pyrkivät itse asian paikalle. Merkki ja merkitty tahtovat mennä sekaisin. Versoo rairuohon ja pajunkissojen juhla, jokavuotinen lammasvariaatioiden ja pashareseptien ylösnousemus. Varsin kaunis, mutta epätodellinen. Vastaus vailla kysymystä, lohdutus vailla surua. Juhla ilman arkea?

Vaan kun me – toivottavasti vastentahtoisesti, kammoksuen – katsomme meidän takiamme teurastettua karitsaa, me muutumme. Me alamme tajuta, ettei pimeää voi väistää: sen voi vain kohdata ja voittaa. Jeesuksen piti kärsiä ja kuolla, jotta me tajuaisimme. Ilman kuvaa Golgatasta ei mieleen paista valo tyhjästä haudastakaan. Eikä tipu piipitä eikä kukka kuki.

Pääsiäisenä tunkeutuu tajuntaan, ettei hyvyys ole mitään pehmeää tai epämääräistä. Hyvyys on todellista ja tärkeätä. Se on lujaa ja kirkasta. Sen puolesta joku jopa antoi elämänsä. Hyvyys tunkee läpi omalla voimallaan yhä uudestaan. Oli arkitodellisuuden pinta kuinka sumea, saastainen tai turmeltunut tahansa, niin aina kun sitä vähänkin pääsiäisellä raaputtaa, sen alta alkaa pilkottaa jotain muuta.

Olletikin iloa.