Kolumni, Sana -lehti

Ensi viikolla alkavan paastonajan evankeliumitekstejä ei ole liialla moderniudella pilattu. Niissä torjutaan saatanaa, ajetaan ulos riivaajia ja pannaan demonit aisoihin.

Ajattelumalli ja kielenkäyttö on monelle outo. Asia käy silti hyvin selväksi. Ihminen on sellaisessa puristuksessa, josta hän ei yksin selviä. ”On turha oma voimamme saatanan valtaa vastaan”, veisataan virressä, jonka mukaan vain Jumala ompi linnamme.

Paastonaikana paljon luetussa litaniassa pyydetään samaten hartaasti, että laupias Herra Jumala vapauttaisi perkeleen petoksista ja juonista. Asenne on sama kuin virressä edellä: ihminen on pirullisessa tilanteessa, jossa hän kaiken lisäksi osallistuu itsekin itsensä huijaamiseen.

C.S. Lewisin kirjassa Paholaisen kirjeopisto kokenut helvetin piirisihteeri Pora mentoroi aloittelevaa pikkupirulaista Malia. Tämä epäonnistuu surkeasti nuoren miehen sielun langettamisessa, vaikka tarkkanäköinen ohjaaja kuinka yrittää osoittaa, miten ihminen saadaan toimimaan vastoin sekä omaa parastaan että hyvää ylipäätään.

Vaan olikohan Porakaan lopulta paras mahdollinen asiantuntija? Kirjan keskellä hän käsittelee vain lyhyesti mitä kiinnostavinta mahdollisuutta kampittaa ja suistaa. ”Olen kai jo aikaisemmin muistuttanut sinulle, että jollei potilastasi voi pitää poissa kirkosta, hänen pitäisi ainakin kiivaasti liittyä johonkin sen puoluesuuntaan.”

Siinäpä se. Mikä onkaan sen pirullisempi petos ja juoni kuin houkutteleminen lankeamaan ylöspäin. Ollapa saatana, niin juuri tähän jos johonkin kannattaisi yli kaiken muun panostaa.

Saatanan yksi nimi on myös Diabolos, sananmukaisesti käännettynä Erilleenheittäjä. Ei rippikoulussa turhaan ole opetettu, että synti on erinomittain juuri sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta ja ihmisistä.

Juonikkaimmin ja petollisimmin meidät viskoo hajalleen taistelu puhtaan totuuden ja ehdottoman rakkauden puolesta. ”Kiivas liittyminen puoluesuuntaan” näyttää kiivailijasta itsestään lujalta sitoutumiselta ja tinkimättömältä tosissaan ottamiselta. Totuus ja rakkaus tarvitsevat kuitenkin olennaisesti laajemman piiriin tullakseen ymmärretyksi ja toteutetuksi oikein.

Miten minusta tuntuukin siltä, että paastonajan tekstit kuuluvat tähän aikaan? Kun hengellinen ylpeys riivaa ja moraalinen ylimielisyys heittää erilleen, kannattaisi nöyrtyä rukoilemaan nöyryyttä.