Pandorasta pandemiaan

Kreikan muinaistaruihin kuuluu kertomus Pandorasta, joka antaa miehelleen Epimetheukselle lahjaksi lippaan. Nimillä on merkitystä. Pandora on suunnilleen Kaikkilahja ja Epimetheus puolestaan Jälkiviisas.

Varoituksista huolimatta Epimetheus avaa Pandoran lippaan. Sieltä rynnivät maailmaan rutto ja muut kulkutaudit, kaikenlaiset vaivat ja surut.

Kun kannen vihdoin saa kiinni, pohjalle jää vain toivo. Se ei pääse maailmalle. Toivo jää puuttumaan sieltä, missä vitsaukset tekevät tuhojaan.

Pandemia on sekin kreikkaa ja tarkoittaa koko kansaa, siis kaikkia ihmisiä. Toisaalta kulkutauti on jo itsessään juuri sellainen maanvaiva – tai maailmanvaiva – jotka Pandoran lippaasta ilmoille lehahtivat. Vitsaus pahimmasta päästä.

Toisaalta voisi hyvin puhua myös pandemian lippaasta moninaisen pahan lähteenä. Pandemia levittää toinen toistaan ilkeämpiä seurausvaikutuksia. Se eristää, sulkee ja lopettaa. Nyt pitäisi kovasti pärjätä omin avuin. Ei se vain äkkiseltään onnistu.

Osa pandemian kiroista on hyvinkin selkeitä ja käytännönläheisiä. Kun ihmiset eivät liiku ja kaikki on kiinni, työ katoaa. Tai kääntäen: mistä maatilat saavat kausityövoimansa, jota kuitenkin välttämättä tarvitaan?

Pandoran lipas ei itse asiassa ollut mikään laatikko, vaan iso saviruukku, jossa etenkin viljaa ja viiniä säilytettiin ja kuljetettiin. Nykymaailmassa sitä vastaa säiliö, tankki tai tynnyri.

Pandemian tankin pohjalla on hartaiden toiveiden kerros. Kunpa itse jaksaisimme ja pysyisimme terveinä. Kunpa me, muiden kanssa, saisimme työt tehdyksi. Kunpa kestäisimme, kunnes kaikki tämä on ohi.

Toiveiden tynnyristä nousee itse asiassa rukoushuokauksia. Vaikka toivo ei olekaan jonkinlainen yhteenlaskettujen toiveiden summa, hartaat toiveet kertovat perustellusta toivosta.

Kristityn toivo ei ole suljettu lippaaseen. Pandemiakaan ei saa vangikseen sitä luottamusta hyvään Jumalaan, jonka Juliana Norwichlainen on hyvin saanut sanoiksi: ”Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”