Painovoima ja kirkko

Olen sikäli etuoikeutettu, että olen päässyt kirkkoon ja ehtoolliselle kolmena viime sunnuntaina peräkkäin. Kahtena viimeisimpänä jopa Turun tuomiokirkkoon.

Sikäli taas minulta on etuoikeus mennyt, ettei minulla enää ole työhuonetta, josta tuomiokirkko näkyy. Minulla kun ei, eläkeläisenä, ole työtyöhuonetta ensinkään.

Näissä muutoksissa olen tullut ajatelleeksi kirkkoa rakennuksena ja tilana. En suinkaan ensi kertaa, mutta tuommoisista syistä juuri nyt.

Turun tuomiokirkkoa varsinkin, siellä kun olen tottunut enimmäkseen käymään. Se on myös piispan kirkko, jossa olen toimittanut messuja ja vihkinyt diakoneja ja pappeja virkaansa.

Tuomiokirkko on tyyliltään goottilainen, mutta luonteeltaan ennemmin jykevä kuin keveä. Se ei yritäkään tavoitella taivaita sillä tavoin kuin jotkin keskieurooppalaiset katedraalit.

Gotiikkaa edelsi romaaninen tyyli. Sen ajan kirkot ovat painavia. Joskus nuorena pidin niitä liian raskaina, nyt vanhana ne sitä vastoin tuntuvat sekä maanläheisiltä että läheisiltä ylipäätään.

Turun tuomiokirkossa on sitä samaa. Se on mahtava ja juhlava, mutta kiinni realiteeteissa. Se tunnistaa painovoiman ja suostuu siihen.

Kristinusko ei niinkään ole kohottautumisen kuin laskeutumisen uskonto. Se ei niinkään halua kurottautua yläilmoihin kuin tehdä ilmeiseksi Jumalan läsnäolon alhaalla, alhaisinta myöden.

Simone Weil’n aforistinen huomautus kuvaa tätä hyvin. ”Luomakunnan muodostaa painovoimasta johtuva putousliike, armon nouseva liike ja toiseen potenssiin korotetun armon putousliike.”

Kun Jumala hakee meidät tanssiin elämän seinustalta, hän ei yritä opettaa meille klassista balettia, joka tavoittelee painottomuuden illuusiota. Hän ei kutsu leijumaan.

Sen sijaan meidät osallistetaan moderniin tanssiin, jossa jalka polkee ja ruumis painaa. Tämä moderni on yhtä aikaa arkaaista, ikiaikaista. Se on yhtä alunalkuista kuin tämänpäiväistäkin. Alussakin näin oli.

Alkuperä ja maaperä antavat tilan Jumalan läsnäolon tajulle. Turun tuomiokirkko painaa sen mieleen ja sieluun.