Kolumni, Turun Sanomat

Tänään on helatorstai. Kun sitä vietetään, jos vietetään, mitä vietetään ja miksi?

Aikoinaan papiksi vihittäviä tentattiin tuomiokapitulissa jonkinlaisessa suullisessa tutkinnossa. Vaikka tilanne olikin (ajastaan jälkeen jäänyt ja joutava) muodollisuus, papinplanttuja se jännitti. Tuskin siinä omaa nimeäänkään muisti.

Jonakin keväänä vihittäviä oli kaksi, ja kun helatorstai oli ovella, heiltä kysyttiin, miksi sitä taas vietetäänkään. Kysymys oli tarkoitettu alkulämmittelyksi, mutta se synnytti vaivautuneen hiljaisuuden. Vihdoin rohkeampi hiukan epävarmasti muisteli, että se oli se Kristuksen taivaaseenastuminen.

Se se on. Epävarmuus ja vastauksen hakeminen kuitenkin kertoo, että helatorstai on juhlaksi outo. Sen sisältö keikkuu muistin reunalla eikä siihen liity erityisiä tapoja. Kirkkoni kotisivut kyllä kertovat, että ”helatorstai on yksi kirkon suurista pyhistä”. Juuri siksi se myös on yleinen vapaapäivä.

Helatorstai on ollut hankala myös kuvataiteilijoille. Arkkihiippakunnassa on vain yksi sen aiheinen alttaritaulu. Velkuan kirkossa ”heikon auringonsädekimpun valaisema, hulmuavaan viittaan puettu Kristus istuu pilvessä, maassa seisoo apostoliryhmä”.

Evankeliumit eivät tapahtumaa juuri kuvaile, vaan toteavat vähäsanaisesti, että Kristus erkani seuraajistaan ja että hänet otettiin taivaaseen. Kysymys on silti enemmästä kuin vain näyttämöltä poistamisesta, mutta tämän kokeminen edellyttää suhteellisen kehittynyttä tradition tajua ja aika kirkasta perinnetietoisuutta.

Kirkko jos mikä on muistiyhteisö. Jos se päästää peruskertomuksensa unohduksiin, se lakkaa olemasta yhteisö ylipäätään. Ja ellei yhteisöä ole, ei sen peruskertomustakaan kerrota.

Peruskertomus näyttää yhteisön identiteetin ja arvot, se tuo näkyviin niin menneisyyden kokemukset kuin käsityksen tulevaisuudestakin. Vaikka peruskertomusta nimensä mukaisesti kerrotaan ja opetetaan, se ei vielä riitä.

Tarvitaan rituaaleja ja symboleja. Tarvitaan esikuvia. Tarvitaan juhlia. Juhlia varsinkin.

Muistiyhteisöjä on vaikka kuinka. Perheitä ja sukuja, järjestöjä ja puolueita, yhdistyksiä ja paikallisyhteisöjä. Koska ne ovat niin olennaisia, mainostajat yrittävät kehittää myös yrityksille taustoja ja tarinoita, joihin liittyä.

Koko Suomikin on muistiyhteisö. Tämän kevään satavuotismuistot ovat vaikeita, mutta osa meidän selviytymistarinaamme. Ne pakottavat arvomme esiin. Enää me tuskin hyväksymme muuta peruskertomusta oikeaksi kuin sen, että kaikki ovat kavereita eikä niitä jätetä, ei tulevaisuudessakaan.

Ja kun kirkko juhlii helatorstaita, se liittyy Jeesuksen elämän kokonaiskertomukseen – selviytymistarinaksi sitäkin voi nimittää. Katolisessa kirkossa hänen keskeiset elämänvaiheensa on nimetty ”Kristuksen elämän mysteereiksi”. Noista olennaisista tapahtumista ja käänteistä rakentuu se elämäntodellisuus, joka muodostaa kristittyjen peruskertomuksen.

Niin oudolta kuin helatorstai erikseen tai yksinään saattaakin vaikuttaa, kokonaisuudesta sitä ei voi unohtaa. Aina, kun ehtoollista vietetään, toistetaan: ”Me muistamme hänen kuolemaansa, ylösnousemustaan ja taivaaseen astumistaan.” Se on ”yksi kirkon suurista pyhistä”, koska se kuuluu Vapahtajan elämäntarinaan ja siis peruskertomukseen pahan vallasta vapautumisesta.