Kolumni Turun Sanomissa 5.4.2019

Se on selvästikin sukupolvikokemus. Olin jo pitkään kieputellut mielessäni kuvaa Kuun horisontista nousevasta maapallosta, kun Esko Valtaoja kirjoittikin siitä kolumnissaan (TS 26.2.). Kun kuva otettiin, Valtaoja oli seitsemäntoistavuotias ja minä kuudentoista.

Yksi kuva ei vain puhunut enemmän kuin tuhat sanaa, vaan se iski kuin miljoona volttia. Mustassa tyhjyydessä leijuva elämänmyönteinen pallo on avaruusalukseksi iso. Luomakunnan ja ihmiskunnan kodiksi se on pieni, rajallinen ja haavoittuva.

Astronautit juhlivat maannousua lukemalla Raamatun luomiskertomuksen alun. Olisi ollut hyvä poimia mukaan vielä sekin värssy, jossa ihminen asetettiin tähän paratiisiin sitä viljelemään ja varjelemaan. Varjelemaan varsinkin.

National Geographicin sarja Ihmeellinen planeetta maa alkaa näyttelijä Will Smithin juonnolla, jossa hän lupaa kertoa universumin ihmeellisimmästä paikasta. Huipennus on tehokas: sinä kävelet juuri sillä. Siksi edellä viittasin tähän paratiisiin, harkitusti.

Voi olla, että maailmankaikkeudessa on muitakin yhtä ihmeellisiä paikkoja kuin Maa. Vastaukseksi ydinfyysikko Enrico Fermin jo 1930-luvulla tekemään kuuluisaan kysymyksen ”missä kaikki muut ovat” saattaa kuitenkin pysyvästi jäädä, että ne tai he ovat tietohorisonttimme tuolla puolen. Jos missään ylipäätään.

Ne ”kaikki muut” elämänmuodot, joista oikeasti kannattaa kiinnostua, elävät kanssamme tällä samalla pallolla. Sikäli kuin pystyvät. Monien kannalta ihminen on kuin sfici-leffojen vihamielinen muukalainen.

Jos me pilaamme tämän pallon, on joutavaa kuvitella pelastautumista Marsiin tai Titanille. Ihmisen luonnonmukainen paikka on Maa, ja edes välttävien elinolosuhteiden rakentaminen minne muualle tahansa on älyttömän vaikeaa. Ihmisen maailma on Maa.

Puoli vuosisataa teini-iän kuvakokemuksesta Maan uniikki ihmeellisyys on nostattanut muitakin kuin ekoajatuksia.

Filosofi Gottfried Wilhelm Leibniz pohti kirjassaan Théodicée (1710) ”mahdollisia maailmoja”. Kirja on antanut nimen ongelmalle, miten maailmassa koettu paha ja kärsimys voi olla yhdistettävissä Jumalan hyvyyteen ja kaikkivaltiuteen.

Leibniz vastaa teodikeaongelmaan, että me elämme mahdollisista maailmoista parhaassa.

Maannousukuva ja Ihmeellinen planeetta maa tuovat mieleen, että tämä maailma onkin paras tosiasiallisista. Samaan viittaa Fermin paradoksi – tietämättömyytemme muista maailmoista, vaikka niitä olettaisi olevan. Mitään olemassa olevaa maapalloa parempaa ei ihmiselle ja muille elämänmuodoille ole.

Kristillinen luomisusko tiivistyy yksinkertaiseen vakaumukseen, että maailma on sellainen kuin on Jumalan tahdosta. Jos se sellaisena on hyvä tai paras elää, hyvä niin.

Kärsimyksen ongelmaan tämä ei kuitenkaan vastaa. Teodikeapohdinta on aina teoreettista eikä siitä ole kärsivän lohduttajaksi.

Kun paras tosiasiallinen maailma kuitenkin on myös kärsimyksen maailma, kristillinen Jumala-usko ei tee elettäkään selittääkseen asiat parhain päin. Sen vastaus on Pojan paradoksi, jota kerrataan joka vuosi pääsiäisen alla.

Sen mukaan Jumala Isänä antaa alttiiksi Jumalan Poikana. Jumala suostuu luomansa maailman ehtoihin ja kärsii itse.

Tämä ei ole ymmärrettävissä eikä järkeenkäypää, mutta samastuminen, myötäeläminen ja myötäkärsiminen auttaa kestämään reaalimaailmaa sellaisena kuin sen on.

Ja parantamaan sitä parhaaksi mahdolliseksi.