Kolumni, Turun Sanomat
Nyt on jo kiire YLEn Mannerheim-elokuvaa kommentoimaan. Pian se on jo nähty – jos sen katsoa viitsii – ja sittenhän sitä pitäisi rajoittua arvioimaan itse leffaa. Mikä olisi ikävystyttävää.
Kiinnostava sen sijaan oli jo aikaa sitten lukemani tuottajan kommentti. Hänen mielestään me suomalaiset olemme aina niin herkkiä loukkaantumaan.
Aha. Keitä ovat ’me’? Ja mitä sitten, jos joku loukkaantuu herkästi tai jopa kärkkäästi? Tämän tuumaamisessa ei ole erityisen väliä, millainen se filmi nyt sitten onkaan.
Yhteiskunnassa pitävät todellista valtaa ne, joiden sallitaan suuttua julkisesti, tuumaa kuulemma Harvardin yliopiston poliittisen historian professori Harvey Mansfield. Olisiko sitten niin, että valta Suomessa olisi niillä, jotka ovat ehättäneet ottaa kenialaismannerheimista nokkiinsa?
Tuskinpa vain. Loukkaantumisalttiutta valittava tuottajahan ei suinkaan pyytele anteeksi, vaan haluaa vähintään kyseenalaistaa tai jopa kiistää, että reaktioon olisi aihetta.
 ’Meidän’ suuttumista ei siis sallita, ’meille’ ei anneta valtaa. Jotenkin vain ei tunnu siltä, että tuottaja on rajoittamassa omaa loukkaantumistaan omassa meikäjengissään. Vaan siltä, että hänen mesuomalaisensa ovatkin joitain tesuomalaisia, joiden ei pidä itselleen kiukustumisvaltaa kuvitella.
Sittenpä tuo ei olisikaan meihin suomalaisiin kohdistuvaa itsekritiikkiä, vaan paljon tavanomaisempaa kisailua siitä, kuka meistä saa ärsyttää ketä. Valtapelin kortit jaetaankin siten, että joku saa käsiinsä loukkaamisvaltin ja joku toinen pelkän loukatuksi tulemisen mustanpekan.
Mansfieldin ajatus julkisen suuttumisen vallasta näyttää sikäli uskottavalta, että sitä voi soveltaa sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Monarkin loukkaaminen oli majesteettirikos, suuttumisoikeus oli hierarkian huipulla. Jo pitkään on kuitenkin kisattu uhriutumisesta: loukkaantumisen tuottamaa valtaa saa se, jonka viiteryhmää on kohdeltu kaltoin.
Tähän ei ole periaatteessa paljoakaan huomauttamista etenkään kristillisistä lähtökohdista, jotka edellyttävät asettumista uhrin puolelle vainoojaa vastaan. Käytännössä ongelmalliseksi kuitenkin osoittautuu sen tunnistaminen, keitä kulloinkin pahimmin potkitaan ja mihin.
Koska uhriutuminen antaa vähintään määrittelyvaltaa ja arvo-valtaa, tunku oikeutetusti loukkaantuneen paikalle on kova. Saavutettua etua ei vastaavasti hevin haluta luovuttaa. Niinpä suuttumisvallan keskiössä eivät automaattisesti ole sorsituimmat, vaan ne, jotka onnistuneimmin osaavat suuttua siitä, etteivät muka sellaisia olisi.
Esseisti Jukka Relander on kahdella peräkkäisellä virkkeellä osuvasti kuvannut, mistä kenkä puristaa: ’Radikaaliliikkeiden itseymmärrykseen kuului, että ne olivat uhrien puolelle asettuvia liikkeitä. Nousevan sukupolven itseymmärrykseen kuului, että he olivat vainottuja, sorrettuja ja ilmaisultaan tukahdutettuja.’
Juuri tätä on uhriutuminen: tässä kuviossa vahvempi samastuu heikompaan kupatakseen häneltä epätasa-arvon kokemusta, joka länsimaisessa yhteiskunnassa on vallan kovaa valuuttaa. Vaihtoehtoisesti sorrettuun voisi samastua myös sillä tavoin, että tunnistaisi oman – ehkä suhteellisen – voimansa, käyttäisi sitä toisen hyväksi ja tyytyisi osaansa ei-niin-kovin-naamasta-työnnettynä.
Me suomalaiset vain olemme niin herkkiä uhriutumaan…