Nollakohta

Kahdenkympin molemmin puolin kävin ahkerasti elokuvissa. Ehken nähnyt Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumia ihan tuoreeltaan vuonna 1964, mutta aikaisin kumminkin. Vaikutuin vahvasti.

Viime vuoden lopulla Yle näytti elokuvan televisiossa. Helsingin Sanomien toimittaja esitteli sitä näin: ”Vaikka Matteuksen evankeliumi on uskollinen Raamatulle, sitä ei paina uskonnon taakka. Se on vain upea elokuva, josta ateistikin voi nauttia.”

Tuo uskonnon taakka pani miettimään. Mikä se oikein on? Miksi niin usein saa lukea, että jokin syvästi kristillinen taideteos, sävelletty messu tai kirja ”ei ole vain uskonnollinen, vaan yleisinhimillinen”?

Minusta kun uskonnon pointti on nimenomaan ja juuri yleisinhimillisyydessä: ei se ole mikään spesialistien erityisharrastus. Se on yleistä ja julkista.

Sattumoisin samassa Hesarissa luonnehdittiin Kazimir Malevitšin maalausta Musta neliö sellaiseksi, joka ”nollasi taidehistorian” – siinä kun oli pelkästään musta neliö. Ehkä uskontopuhe kaipaa vastaavaa nollausta, jotta se voisi jälleen yleisinhimillistyä? Jonkinmoista uudelleenkäynnistystä?

Viime viikolla alkoi paastonaika. Sen kärki ei ole vähässä syömisessä tai itsetarkoituksellisessa kärvistelyssä, vaan olennaiseen keskittymisessä ja pelkistämisessä. Nollaus on liikaa vaadittu, mutta sitä kohti ja sinne päin.

Pasolini itse oli ateisti, muttei tehnyt ”vain upeaa elokuvaa” kaltaistensakin nautittavaksi. Hän osasi ja halusi pelkistää. Elokuva vie katsojan Kristus-uskon nollakohtaan, josta tyystin puuttuu kaikki uskonnollinen koristeellisuus.

Näin Pasolini itse sanoi: “Sisäisesti mikään ei ole sopinut minulle paremmin kuin Matteuksen evankeliumi. Minulla on taipumus nähdä kaikessa jotakin pyhää ja myyttistä, jopa kaikkein yksitoikkoisimmissa, yksinkertaisimmissa ja arkisimmissa esineissä ja tapahtumissa.”

Yleisinhimillisintä on arki. Ilman ”uskonnon taakkaa”, kaikessa yksinkertaisuudessaan, Kristus-usko pyhittää arjen. Työstä tulee kutsumus, maailma muuttuu läpinäkyväksi ja lähimmäinen näkyväksi.