Tervehdys Karjalaisten kesäjuhlille

Jostakin syystä tulin kuluneena keväänä ajatelleeksi paria asiaa – liittämättä niitä silloin millään tavalla Karjalaan tai karjalaisuuteen. Toinen niistä oli menettämiseen liittyvä ajan pysähtymisen kauneus, toinen sen lievä ihmettely, miksi etenkin ennen runoilijat aina katsoivat ”laulavansa”.

Ajan pysähtymisen kauneudella tarkoitan sitä, että se, mikä ei jatku, ei voi muuttua. Siitä siilautuu näkyviin koettu hyvä, joka jää sieluun ja mieleen sellaisenaan. Tiedä häntä, miten uusi aika olisi Karjalaakin muovannut – paljossa pidellyt sitä hyvin, mutta varmaan kohdellut myös kaltoin. Muistot kuitenkin ovat mitä ovat, koskemattomia ja muuttumattomia.

Laulu puolestaan on kuin onkin hyvä sana runolle, sanallisen ilmaisun tiiviille ja kuvalliselle muodolle. Kun ”laulusta” vielä tulee laulu, kun siihen oikeastikin liittyy musiikki, mielenmaisema alkaa soida ja sydämessä kandeleh hembieh helisöö. Sävelet hiovat sanat läpikuultoisiksi ja sanat suuntaavat musiikin kokemista.

Kristillisestä uskostakin jäisi pelottavan vähän jäljelle, jos laulun kannattelema hengellisyys siivottaisiin siitä pois. Turhaan ei toinen toiseltaan kysellä, oi muistatko vielä sen virren: myös sielunmaisema avartuu, herkistyy ja kaunistuu, kun sen täyttää laulava ja hyräilevä Jumalan kaipuu.

Kesäjuhlilleen kokoontuvilla karjalaisilla jos keillä on edellytykset avata mielensä ja virittää sielunsa muistamaan koettua hyvää ja toivomaan tulevaa. Laulaen ja soittaen.