Muistamisen arvoiset elämät

Sattuneesta syystä olen viime viikkoina kaivanut kaappeja, hyllyjä ja kellarin laatikoita. Paljon löytyy sellaista, jonka jo olin unohtanut. Ja paljon sellaista, jonka en tiennyt tallessa olevankaan.

Siitä samasta sattuneesta syystä joudun koko ajan kysymään, mitä edelleen säästän ja mistä taas on tavalla tai toisella päästävä eroon. Silkkaa rojua ja roskaakin tulee vastaan, muttei lopulta niin paljon, että sen hävittäminen olisi mikään ratkaisu.

Suhtaudun inhonsekaisella kauhulla konmaritukseksi nimitettyyn siivousneuroosiin ja kotivandalismiin. Kun jokin ei nyt justiinsa ”tuota minulle iloa”, sen kuin mäkeen vaan.

Kaikkea ei tietenkään voi tallettaa. Ei kaikkea, mikä liittyy omaan ja perheen elämään. Eikä kaikkea, mitä aiemmilta sukupolvilta on jälkeen jäänyt.

Mutta moni kirje tai kuva panee miettimään, onko siihen liittyvä tarina tosiaan niin vähämerkityksinen, että se saakin sammua. Yksi jos toinenkin esine kysyy, merkitsevätkö sen aiemman omistajan kokemukset minulle enää mitään.

Kysymys on kertomuksista ja tuntemuksista. Vaikka Salli-mummun minulle kutoma räsymatto onkin jo käyttöikänsä päässä, se on ollut hänen rakkautensa sakramentaalinen merkki eikä pelkkä lattian peite. Voi kun sen voisi pitää.

Hyllyssä on isosetäni Uusi testamentti ja psalmit. Vähän yli 40-vuotiaana hän päätti itse elämänsä. Jotenkin se kirja on kuin rukous. Tai lupaus. Tai jokin sellainen, joka sanoo: kuitenkin.

Kaikki kohtalot ja tarinat eivät ole kauniita. Monet eivät myöskään ole sen kummempia, vaan ihan arkisia vain. Kaikki ne ovat elämää: taidan sittenkin säästää ne tarkat ohjeet, jotka poikani aikoinaan kirjoitti isoisälleen televisio-ohjelmien nauhoittamiseksi.

Pointti on siinä, ettemme me vakoile esipolviamme. Me emme etsi paljastuksia päästäksemme päivittelemään, vaan kuuntelemme heitä myötätuntoisesti. Me katselemme heidän elämäänsä kaikella sillä kunnioituksella, jonka se kyllä ansaitsee.

Volter Kilven klassikko Alastalon salissa alkaa esipuheella, jonka otsikko on Kirkkomaa. Se muistuttaa aika lailla Edgar Lee Mastersin tunnettua runoelmaa Spoon River antologia.

Mastersin kirjassa kuvitteellisen Spoon Riverin kuolleet kertovat, miten elämä ja kuolema oikeasti menivät. Usein on sanottu, että näin kirja paljastaa, kuinka tekopyhä ja falski amerikkalaisen pikkukaupungin julkisivu onkaan.

Minusta se päinvastoin nostaa arvoonsa kaikin puolin tavalliset ja monin tavoin myös epäonnistuvat yritykset elämäksi. Vain tosiasiallinen kutsuu myötäelämiseen, ja vain sellainen voi olla kunnioitettavaa.

Kilpi päättää mietiskelynsä kirkkomaalla Mastersia suorempaan kunnianosoitukseen ja rakkaudentunnustukseen.

”Menneet päivät, menneet, muistojen kullan kirkastamat päivät, menneet ihmiset, menneisyytensä korkeudessa kaivatut, kunnioitetut ihmiset, kangastakaa kipeä ja ihana muiston tuokio rakastaville silmilleni!”

Kilven esipuhe oli alun perin ihan oikea puhe, jonka hän piti Kustavin kirkon 150-vuotisjuhlassa. Yhteys on olennainen. Kirkkohan on muistiyhteisö.