Kirjoitus, Diakonia -lehti 3/2016

Miten Jeesuksen seuraajan tulisi suhtautua turvapaikanhakuun?

Jesuiittateologi José Ignacio González Fausin mukaan Jeesuksen opetuksista on vaikea rakentaa selvää teologista systeemiä. Kaksi tekijää on kuitenkin koko ajan voimassa: ehdoton realismi ja tyhjentymätön toivo. Niistä sopii Jeesuksen seuraajankin pitää kiinni.

Arvot kovenevat. Niin väitetään, ja voi se pitää paikkansakin. Väitetään myös, että vastakkainasettelu kärjistyy tai että julkisuudessa voimistuu ääripäiden ääni. Siinäkin voi olla perää – vaikkakin myös siinä, että toinen ääri on toista äärimmäisempi tai että ääripäitä voisikin olla vain yksi.

Suomessa on joka tapauksessa yhtäaikaisesti näkyvillä kaksi diskurssia, joilla on niukasti vastinpisteitä. Samasta maailmasta kerrotaan kahta kertomusta, joita ei millään tahdo – eikä myöskään tahdota – saada sovitetuksi yhteen. Kun yhteistä aluetta on vähän tai ei lainkaan, kahdesta päästä voi varmaan puhua, vaikkei molempia ääripäiksi tunnustaisikaan.

Kertomusten keskiössä ovat turvapaikanhakijat.

Jako kahteen vai kolmeen?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö jakoi helmikuun alussa facebookissa kirjailija Jyri Paretskoin kolumnia Tolkun ihmiset. Paretskoi aloitti kolumninsa Iisalmen Sanomissa (28.1.) näin: ”Väitetään, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia. Se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset.”

Paretskoin kuvaama enemmistö tunnustaa turvan antamisen tarpeen ja velvoitteen ja yhtä aikaa tunnistaa sen nostattamat taloudelliset ja kulttuuriset kysymykset. Hän väittää, että yleisin onkin kolmas diskurssi: sitä hallitsee sekä/että eikä joko/tai.

Presidentti viittasi Paretskoihin myös 3.2. avatessaan valtiopäivät. Suorasanaisen ja reippaan puheen jälkipuinnissa nousi kysymykseksi, suosittiko presidentti tinkimistä kansainvälisten sopimuksien noudattamisesta.

Sitäkö nämä virkkeet tarkoittavat: ”Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.”; ”Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.”

Presidentti ei myöskään säästynyt siltä kaksivaihdetulkinnalta, jota hän selvästikin haluaa vastustaa. Turvapaikanhakijat eivät ole vain keskiössä, vaan suoranainen vedenjakaja.

Lakien henki, kirjainten oikeus

Arvostelin vuonna 1991 Diakonian vuosikirjaan Jukka Kemppisen kirjan Oikeus kulttuuri-ilmiönä. Nyt siis jo neljännesvuosisadan ajan olen aika ajoin palannut miettimään sen kuvaamaa kahta oikeuskäsitystä. Toisen mukaan oikeus toteutuu oikein säädettyjen lakien noudattamisen summana. Toisen mukaan lakeja säätämällä yritetään toteuttaa sellaista oikeutta, josta on tietty käsitys laeista riippumatta.

Kummallakin vaihtoehdolla on sekä hyvät että huonot puolensa, joiden keksimiseen ei mitään erityistä oikeusfilosofista koulutusta tarvitse.

Presidentti yhtä kaikki kysyi, tuottaako kansainvälisten sopimusten – siis tässä mielessä ”lain” – noudattaminen sitä oikeutta, mitä niillä on tavoiteltu. Niitä ei ole kirjoitettu laajamittaista maahanmuuttoa tai suoranaista kansainvaellusta ajatellen. Olisiko jokin sellainen vaihtoehto, joka riittävästi toteuttaisi sopimusten henkeä, vaikkei kirjainta noudattaisikaan?

Kysymys on hyvä, mutta myös vaarallinen.

Valtio suojaa, koska sillä on laki

Viime vuonna ilmestyi suomeksi Yalen yliopiston professori Timothy Snyderin kirja Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset. Niin paljon kuin juutalaisvainoista onkin kirjoitettu ja niitä tutkittu, Snyder on tehnyt merkittäviä uusia löytöjä.

Miksi Saksan juutalaiset muodostivat vain kolme prosenttia uhreista – mikä sekään ei tietenkään ole ”vain”? Siksi, että Saksa oli koko ajan valtio, ja valtiossa vallitsevat lait, vaikka huonotkin. Kun sitä vastoin Itävalta liitettiin Saksaan, sen lait kumottiin heti, mutta Saksan lait tulivat voimaan vasta viipeellä. Siinä välissä juutalaisilla ei ollut mitään suojaa ja se totisesti tuntui. Samasta syystä miehitetystä itäisestä Euroopasta tuli varsinainen tappotanner.

Snyder nostaa kynnystä kyseenalaistaa lain tai sopimuksen kirjainta. Valtio näyttää olevan parempi ihmisen suoja kuin äkkipäätä luulisikaan, ja laki pitää voimassa edes jonkinmoiset pelisäännöt. ”Lähimmäisenrakkaus” ei ole oikeustermi eikä poliittinen iskusana, mutta niin se vain saattaa toteutua nimenomaan lakia noudattamalla.

Kristitystä ihmisyys on jakamaton

Länsimaisen oikeusvaltion pohjana on tietty ihmiskäsitys, joka artikuloidaan ihmisoikeuksina. Viime vuosina maailmalla on pantu kysymysmerkkejä joihinkin liian länsimaisina pidettyihin kohtiin. Siksi pidän merkittävänä sitä, miten Euroopan uskontojohtajien neuvosto Moskovan julistuksessaan 2011 painottaa uskonnollisten arvojen ja ihmisoikeusajattelun yhteyttä.

Olen lainannut tätä ECRL:n lausumaa useasti: ”Käsityksemme ihmisoikeuksista perustuu ymmärrykseemme ihmisarvosta. Siihen sisältyvät monet uskonnolliset ydinarvomme. Siksi katsomme, että ihmisoikeudet eivät ole uusi arvojärjestelmä, vaan pikemminkin joidenkin perinteisten moraaliarvojen valtioita sitova muodollinen ilmaus, jota erilaiset uskonnolliset ja perinteiset arvojärjestelmät tukevat.”

Kaikkien uskontojen puolesta en tietenkään saata puhua, mutta kristitty ei millään voi pitää ketään ihmisolentoa vähemmän ihmisarvoisena kuin itseään. Vaikka kristillisillä kirkoilla onkin oma musta kirjansa ja syntilistansa, erinomaisia esimerkkejä poikkeuksellisesta ihmisen kunnioittamisesta ei niitäkään tarvitse tikulla kaivaa.

1800-luvun lopulla innostuttiin aika laajalti ajatuksesta, että ”kelpoisimman eloonjääminen” (survival of the fittest) sopisi myös ihmisten ”rotuihin” – eikä rotua tuolloin edes pantu lainausmerkkeihin. Tasmanian alkuperäisväestön katsottiin olevan alhaisimmalla kehitysasteella: edes tulen käyttö ei ollut sille tuttu. Vaikka tämä ”rotu” tosiaan kuolikin sukupuuttoon toisten tieltä, minusta on uljasta, että sen ihmisyyttä ja oikeuksia puolustivat nimenomaan kristityt lähetyssaarnaajat.

Jeesuksen kanssa ei tingitä

Kristillinen käsitys kaikkien yhtäläisestä ihmisarvosta perustuu aivan olennaisesti siihen, miten Jeesus ihmisiä kohtasi ja kohteli. Me olemme pääsemättömissä nasaretilaiskertomuksista. Jeesus ei tunnusta vain lapsen ja naisen tai köyhän ja vammaisen ihmisyyttä. Silmiinpistelevän usein hän tunnistaa kanssaihmiseksi myös toisuskoisen ja kansallisuudeltaan vieraan.

Meidät sitoo lähimmäisenrakkauteen niin laki kuin evankeliumi, niin yhteiskunnallinen järjestys kuin kirkkomme usko. Tästä ei voi tinkiä. Tämä on luja ja terve arvopohja.

Jeesukselle oli ominaista ehdoton realismi ja tyhjentymätön toivo. Vaikka yhteiskunnallinen argumentaatio ei olekaan uskontopohjaista, tolkun turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikka voidaan vastaavasti perustaa tinkimättömään todellisuudentajuun ja rajattomaan myötäelämiseen.