Mitä tahdomme tahdottavan?

Ehdin keväällä asettaa virkaan jopa neljä kirkkoherraa ennen kuin korona iski. Tiheä toisto sai kiinnittämään huomion tiettyyn asiaan, jota olen miettinyt joskus aiemminkin.

Miksiköhän kirkkokäsikirja edellyttää, että kirkkoherralta kysytään juuri sitä mitä kysytään? Kaikkiin kysymyksiin hän sitten vastaa: ”Tahdon.”

En ihmettele sen kysymistä, tahtooko kirkkoherra pysyä lujana kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia. Olisi eriskummallista, ellei hän tahtoisi nimenomaan sitä.

Ja vaikka alttarilla seisten kysymys seurakunnan hoitamisesta ”kirkkomme järjestyksen mukaan” tuntuukin hiukan byrokraattiselta, kokemus on opettanut sellaista arvostamaan. Ja totta puhuen myös edellyttämään: on syytä tahtoa ja toimia juuri niin!

Ajatuksia sen sijaan herättää kysymys ”tahdotko pitää tässä seurakunnassa huolta siitä, että evankeliumia julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja sakramentteja jaetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti”.

Tuossa kysymyksessä ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä. Ei siihen kiinnittäisikään huomiota, ellei sama muotoilu toistuisi esirukouksessa. Aivan ensimmäiseksi siinä pyydetään virkaan asetetulle Jumalan apua ”julistamaan ja opettamaan sanaasi puhtaasti ja hoitamaan pyhiä sakramentteja asetuksesi mukaisesti”.

Sama asia on varmemmaksi vakuudeksi todettu messun johdantosanoissa vielä yhden kerran. Sinnikäs toistaminen antaa vaikutelman aivan erityisestä ja päivänkohtaisesta huolenaiheesta. Muotoilu on kuitenkin vanha.

Augsburgin tunnustus määrittelee kirkon pyhien yhteisöksi, ”jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Kirkkoherralta voi siksi hyvinkin penätä vastuuta siitä, että kirkko on tämmöinen kirkko hänenkin seurakunnassaan.

Silti voi miettiä, onko painopiste kohdallaan. Toistuva vannottaminen työntää kirkkoherraa valppaan vartijan rooliin. Vastaavasti tuomiokapitulin tehtävää kuvattiin aiemmin vain yhdellä verbillä: valvoa. Nyt me arkkihiippakunnassa sanomme, että ”tehtävänsä toteuttamiseksi tuomiokapituli ohjaa, neuvoo, päättää, viestii, valmentaa ja tukee”.

Myös kirkon virkaan vihittäviltä kysytään, tahtovatko he. Papeilta tiedustetaan muun muassa tuota samaa puhtautta ja asetuksenmukaisuutta. Keskustelin taannoin moniammatillisen opiskelijaryhmän kanssa, millaisiin kysymyksiin he haluaisivat vastata ”tahdon”.

Miten tulevat suntiot, kanttorit, nuorisotyönohjaajat, diakoniatyöntekijät ja papit toisin sanoen hahmottavat, mikä itse kunkin tehtävässä on olennaista? Sitähän me noilla tahtomiskysymyksillä itse asiassa ajamme takaa. Että kukin haluaisi sitoutua siihen, mihin hänen työnsä lopulta tähtää.

Vaikka aikaa keskustelullemme oli vain aivan vähän, yhtä jos toistakin löytyi. Entäs jos virkaan vihittävältä tai asetettavalta kysyttäisiin, ”tahdotko toimia niin, että ihminen tulee nähdyksi” tai ”tahdotko edistää kokemusta turvassa olemisesta”?

Noita muutamassa minuutissa esiin nousseita kysymysvaihtoehtoja ei toki sellaisinaan voi liittää kirkkokäsikirjaan. Ne kuitenkin avaavat ja tulkitsevat sitä ”puhdasta evankeliumia”, jonka perään me niin kovin kysymme.

Jos Jumala suo ja minä elän, asetan vielä joitakin kirkkoherroja virkaansa ja vihin niin diakoneja kuin pappejakin. Heidän tahtojaan kysyn käsikirjan mukaan.

Mutta eniten tahtoisin kirkkoni työntekijöiden tahtovan edistää yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Se on armoa.