Kolumni Turun Sanomissa 17.8.2018

Jokainen turkulainen osaa vastata kysymykseen missä olit vuosi sitten perjantaina iltapäivällä, kun kuulit. Tai jopa näit.

Äkkiseltään puukotuksia kuvattiin viattomuuden lopuksi ja suomalaisen lintukotoidyllin särkymiseksi. Vaikka jokin kyllä muuttui pysyvästi – etäisestä mahdollisuudesta tuli tapahtunutta todellisuutta – Turku ei silti vääntynyt täysin uuteen asentoon.

Viranomaiset olivat osanneet varautua siihen, että jotakin vastaavaa voisi tapahtua myös Suomessa. Tavalliset turkulaiset taas olivat yhtäkkiä keskellä pelättyä todellisuutta. He eivät sittenkään suostuneet näkemään kotikaupunkiaan ja toinen toisiaan tyystin toisin.

Terroriteko ei romahduttanut perusturvallisuutta. Se ei vienyt luottamusta muihin ihmisiin eikä viranomaistoimintaan. Se ei onnistunut leimaamaan puukottajan kanssa saman etnisyyden tai uskonnon jakavia ihmisiä.

Turkulaiset ovat tottuneet siihen, että meitä on moneksi. Oma arvonsa on kaupungin aktiivisella monikulttuurisuuspolitiikalla, joka on ottanut huomioon myös uskonnon kulttuurin keskeisenä tekijänä.

Turussa on vuosikausia toteutettu uskontojen vuoropuhelua keskinäisen ymmärryksen ja yhteiskuntarauhan edistämiseksi. Niinpä parin tunnin varoitusaika riitti samana iltana kokoamaan yhdeksän eri uskonnollisen yhteisön edustajat tuomiokirkkoon muistamaan uhreja, jakamaan läheisensä menettäneiden surun ja vastustamaan väkivaltaa.

Löysin äskettäin lappusen, johon olin ranskalaisin viivoin nopeasti luonnostellut tilaisuuden avauspuheenvuoron. Sen mukaan ”me jatkamme sellaisen Turun ja Suomen rakentamista, jossa on turvallista kulkea ja jossa on turvallista olla kuka on; siltä tieltä ei voi väistyä”.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Ensiksikin tarvitaan kohtaamisia ja vuorovaikutusta. Niitä ei mikään voi korvata. Kanssakäyminen muiden kuin kaltaistensa kanssa kasvattaa ja siksi sitä pitää suosia.

Mitä uskontoihin tulee, niiden vastuullisten edustajien on tutustuttava toisiinsa ja pidettävä jatkuvaa yhteyttä. On esiinnyttävä yhdessä hyvän puolesta ja pahaa vastaan. On sitouduttava rauhan rakentamiseen kaikkien kanssa.

Juutalaisten, kristittyjen ja muslimien yhteistyössä USKOT-foorumi on kansallisella tasolla vakiinnuttanut paikkansa. Sen lisäksi tarvitaan arkista vuorovaikutusta. Luottamus kasvaa lähiyhteyksissä. Luterilaisten seurakuntien on syytä olla aktiivisia ja aloitteellisia omalla alueellaan.

Toiseksi on vahvistettava yhteen ja samaan joukkoon kuulumisen tunnetta ja sen myötä merkityksellisyyden kokemusta. Tarvitsemme entistä määrätietoisempaa kotouttamis- ja perheenyhdistämispolitiikkaa, mutta kysymys ei ole vain turvapaikanhakijoista tai maahanmuuttajista.

Kenen tahansa turvattomuuden tunne lisääntyy, kun maailma näyttäytyy kaoottisena sotkuna, jossa oman elämän kulkuun on entistä vaikeampaa vaikuttaa. Näköalattomuus vieraannuttaa syntyperäisiä suomalaisia yhteiskunnastaan. Kokemus kuulluksi tulemisesta ja välittämisestä sen sijaan ruokkii yhteenkuuluvuutta.

Kolmanneksi kaivataan hyviä sanoja. Vaikka hyviä sanoja pitääkin jatkaa hyvillä teoilla, tekoja sanatkin ovat. Ystävällinen, arvostava ja kunnioittava puhe rakentaa perusluottamusta. Se tuottaa viihtyisää ja turvallista todellisuutta.

Joka pyhä kirkoissa käännytään hyvin sanoin Jumalan puoleen. Joka rukoilee rauhaa ja sovintoa, ilmoittautuu itsekin niitä edistämään.