Kolumni Turun Sanomissa 28.8.2020

Mediaa seuratessa on näyttänyt siltä, että yksi koronakesän kotimaisista hiteistä oli pyhiinvaellus. Toistaiseksi se kai näkyy enemmän julkisuudessa kuin maastossa. Kaikenlainen kotimainen liikkuminen kyllä lisääntyi reippaasti, mutta pyhiinvaellusreitit ovat vasta tallautumassa.

”Pyhiinvaelluksen toinen aalto” näyttää nousevan yhtä jalkaa pandemian toisen aallon kanssa. Yhteensattuma ei ole järin syvällinen, vaikka korona-aikaan onkin parempi olla ulkona.

Pyhiin Suomessa on vaellettu iät ja ajat. Keskiajalla kuljettiin ainakin Henrikin, Jaakon ja Olavin reittejä, joista kaksi viimeistä veivät kauas Espanjaan tai Norjaan.

Muutaman vuosikymmenen aikana on tehty ekumeenisia Henrikin vaelluksia Turusta Köyliöön, mutta ne ovat vielä jääneet suhteellisen harvojen herkuksi.

Viimevuotinen Pyhän Olavin merireitin avaaminen on innostanut kolmivuotiseen projektiin, jonka keskeisenä tavoitteena on pyhiinvaelluskeskus. Jo tänä kesänä Turussa on pantu kuntoon kaksi lyhyehköä reittiä, Helenan ja Pietarin polut.

Pyhiinvaelluksen vaellus-osuus saattaa olla rasittava, kun taas pyhiin-osuus ahdistava. Luterilainen reformaatio piti aikoinaan pyhiinvaellusmatkoja ”lapsellisina ja tarpeettomina tekoina”, joiden edellyttäminen paitsi rasitti ruumista myös ahdisti sielua.

Nykyistä kulkijaa vaeltaminen nimenomaan pyhiin saattaa rassata toisella tavoin. Ei hän ahdistu siitä, mahtaako suoritus olla uskonnollisesti kelvollinen. Vaan siitä, aikooko joku sanoittaa vaellukseni uskonnollisesti minua kuulematta ja ikään kuin kaapata minulta kokemukseni.

Pyhiin-vaellus ei tietenkään ole pelkkää-vaellusta. Ei silti ole olennaista osata kuvata edes itselleen, miksi tuli sille tielle lähteneeksi. Eikä muiden tule olla kärkkäitä sitä selittämään.

Luterilaisuus on poikkeuksellisen opillinen kristinuskon muoto, ja esivanhempamme osasivat vaikka mitä, niin katekismuksensa kuin Athnasiuksensakin. Pyhiinvaellus ei kuitenkaan ole mikään katekismusmeditaatio – ja kuka meistä sellaiseen enää pystyisikään. Kunhan nyt jokin vain vetää, jonkin sanoittamattoman kaipuu.

Suomensin viime vuosituhannella Theologische Meditationen -sarjaan kuuluvan pienen kirjasen Alltägliche Dinge. Sen kirjoittaja on aikansa merkittävin katolinen teologi Karl Rahner (1904–84).

Rahner meditoi sellaisia arkijuttuja kuin istuminen, syöminen tai näkeminen. Ja tokko juuri kukaan muu on kirjoittanut nukkumisen tai nauramisen teologiaa. Joukkoon kuuluu myös mietiskely liikkumisesta, vom Gehen.

”Me kävelemme ja sanomme jo tällä pelkällä fysiologisella kävelemisellä, ettei meillä ole täällä mitään pysyvää sijaa, että me olemme matkalla, että me tosiaan olemme vasta tulossa ja etsimässä määränpäätä, että me todella olemme matkalaisia, vaeltajia kahden maailman välillä, ylimenoihmisiä.”

Rahnerin mukaan se, millainen ihminen on, kertoo jotakin siitä, mitä Jumala haluaa ihmiselle olla. Kun kerran Jumala hakeutuu ihmisen kanssa vuorovaikutukseen, ihminen on siihen varmaan hyvinkin sopiva.

Niinpä jokainen, joka kävelee, on jotenkin ”sen tien kulkija”, niin kuin kristittyjä aluksi nimitettiin. Pyhiinvaeltajalla on tästä jo jokin aaninki, koska siinä on se pyhiin-. On se pyhä sitten mitä onkaan.

Saattaa siitä jotain valjetakin: ”Me kuljemme, meidän on etsittävä. Mutta kaikkein viimeisin ja varsinaisin tulee meitä vastaan. Se etsii meidät – tosin vain meidän kulkiessamme, meidän käydessämme vastaan.” (Rahner)