Kolumni, Turun Sanomat

Tätini pettyi talvisodan jouluun. Hän oli nuorena puhelinlottana Johanneksessa Kannaksella. Kun joulujuhlassa ei saatu edes evankeliumia luetuksi, hän sytytti kynttilät keskuspöydän molemmille laidoille ja luki sen itse.

Siitä on nyt 75 vuotta. Sata vuotta sitten vietettiin elokuussa alkaneen ”suurvaltain sodan” ensimmäistä joulua paljon virittyneemmin.

Ieperin (Ypres) rintamalla saksalaiset alkoivat aattona sytyttää kynttilöitä juoksuhautojen reunoille ja pystyttää joulukuusia. Sitten he alkoivat laulaa joululauluja.

Kun englantilaiset vastasivat lauluun, aseet vaikenivat. On vaikeaa laulaa yhdessä ainakaan Jouluyötä, juhlayötä ja samalla tähdätä toinen toistaan. Vuonna 1983 Anna-Maija Raittila suomensi laulun uudelleen ja meni suoraan asiaan: ”Jouluyö, juhlayö, kansojen rauhan yö!”

Omia aikojaan syntynyt joulupäivän tai koko loppuvuoden aselepo ei ollut mikään yksittäinen ilmiö. Arvioidaan, että siihen meni mukaan noin 100.000 sotilasta.

Jotakin tämän tapaista vasta syyskuussa valittu uusi paavi Benedictus XV oli yrittänyt saada aikaan. Hän oli vedonnut suursodan osapuoliin, jotta ”aseet vaikenisivat edes sinä yönä, jona enkelit lauloivat”.

Tämä paavin aloite niin kuin kaikki myöhemmätkin sinnikkäät yritykset torjuttiin. Italialainen Benedictus oli ranskalaisten mielestä ”sakemannipaavi”. Saksalaisten mielestä hän suosi ranskalaisia.

Kuulutti kristinusko rauhaa sitten kuinka painokkaasti tahansa, kansojen ja kulttuurien konflikteissa muut tekijät ovat olleet voittaakseen. Ensimmäisessä maailmansodassa eri maitten kristityt surmasivat toisiaan joulua 1914 lukuun ottamatta niin pyhänä kuin arkena.

Uskonnollisten ja kansallisten intressien väliin ei koskaan sovi piirtää yhtäläisyysmerkkiä – vaikka kumpiakin kannattaisi ja arvostaisi. Osallistuin viime viikolla kristittyjen ja muslimien väliseen dialogiin, jonka teemana oli uskonto ja nationalismi. Kumpikin uskonto haluaa ylittää kansallisuusrajat.

Onneksi parikin Suomen kulttuurielämän klassikkoa on edustanut sellaista uskonnollisestikin perusteltua nationalismia, joka ei ole rakentunut toisten torjunnasta, vaan vieraan arvostuksesta vastaavilla perusteilla kuin omaansakin arvostaa.

Zachris Topeliuksen Maamme-kirjassa tämä näkyy selvästi. Ja J.L. Runebergin virressä lauletaan näin: ”Oi Herra, kaikki päällä maan loit lähimmäisiksemme, myös kieleltään ja uskoltaan niin vieraat toisillemme. Kun sinulta saa hoivansa myös kaukainen maa, kansa sen, niin ketään torju emme.”

Kymmenet tuhannet joululauluja laulavat sotilaat eivät muuttaneet historiaa eivätkä he muuta sotansa koko kuvaa. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä kuriositeetista ja anekdootista. Heidän muistonsa pitää yllä toivoa, ehkä myös luottamusta hyvyyteen.

Joulun evankeliumi – se sama, jota tätini alle 20-vuotiaana itsekseen ja itselleen luki – liittää sekin erikoisella tavalla yhteen sodan ja rauhan. Sen mukaan se kuoro, joka lauloi ”maan päällä rauha ihmisillä” oli ”taivaallinen sotajoukko”. Selvästikin se oli rauhanturvatehtävässä.

Jouluna, jouluyönä semminkin, ihmiskunta näkee unta oikeasta itsestään. Niissäkin kovissa tilanteissa, joissa uhkaa surma ja on tarpeen mahti maan. Realistinen uninäky osoittaa, että viime kädessä tääll’ ei auta miekka, rauta. Auttaa aatos, tarmo, työ. Ja se omituinen heltyminen, joka seuraa katsomisesta seimen lapseen.