Kolumni, Turun Sanomat

Kari Suomalainen varmaan oletti pilkkaavansa aikansa muoti-ilmaisuja, kun hän piirsi itseään edustavan pikku-ukon tulossa modernin taiteen näyttelystä. Ylhäisin ilmein tämä totesi: ”Mä en koe!”

Minusta Kari kuitenkin osui naulan kantaan, mitä itse asiaan tulee. On aivan selvää, ettei taiteen uusia muotoja ja ilmaisuja tarvitse eikä pidä ”ymmärtää”. Ne joko löytävät kaikupohjan tai sitten ei. Kysymys on kuin onkin kokemuksesta ja puhuttelusta.

Sama pätee uskonnon vanhoihin ilmaisuihin ja muotoihin, esimoderneihin sellaisiin. Luin äsken, kuinka virsirunoilijanakin ansioitunut rovasti Herkko Kivekäs (1910-2010) oli kylmäverisesti todennut: ”Kaanaankieli on uskon äidinkieli.”

Uskoa ei ensisijaisesti sanoiteta ymmärrettävästi, vaan puhuttelevasti. Sen kieltä eletään. Kääntäminen muihin kielimaailmoihin ja jäsentely on enempi teologian eikä uskonharjoituksen tehtävää, vaikkei raja toisaalta koetumman ja toisaalta pohditumman välillä terävä olekaan.

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen viittasi äskettäin uskontotieteilijä Wilfred Cantwell Smithin ihmetykseen, miten muinaiset egyptiläiset saattoivat pitää taivasta lehmänä. Olihan heilläkin silmät päässä eikä taivas Egyptissä ole yhtään sen lehmäisempi kuin Suomessakaan.

Lauseella ”taivas on lehmä” oli jokin merkitys, olennainenkin, uskonnollisessa kielessä. Se ei tarkoita sitä, että vastoin empiiristä havaintoa ”egyptiläiset uskoivat, että taivas on lehmä”. Taivaan lehmyys tulee lukea jollakin muulla tavalla, jota me emme enää tavoita. Egyptiläisen muinaisuskon kielioppi on hukassa, mutta jotain kuvakielistä tässä epäilemättä on.

Kristinuskon kieli on meille tutumpaa. Kun Jumala sanoo ”taivas on minun valtaistuimeni”, kukaan ei hae katseellaan tuolia. Uskon kieli on ilman muuta lähempänä runoa kuin vaikkapa pesukoneen käyttöohjetta.

Valistushenkisyyden alkuaikoina jotakuta kuitenkin kerrotaan häirinneen, että virressä pyydettiin: ”Suojaavat siipes Jeesus, mun päällen’ levitä.” Mitä järkeä tuollaisessa rukouksessa nyt on – eihän Jeesuksella mitään siipiä ole! Sama kuva on samassa virressä silti nykyisessäkin virsikirjassa.

Virret ovat kaikkiaankin kaanaalaisen kuvakielen aarreaitta – ilmankos niitä kirjoittanut Kivekäs kiinnittikin asiaan huomiota. Virret kuvaavat sellaista uskonnollista kokemusta, joka ei oikein asiaproosaksi suostu ja jossa ”ymmärtäminen” ei ole peruspointti.

Kun viime kädessä kysymys on Jumalasta, sanoitetaankin sanoittamatonta. Siksi käyttöön on otettava koko Raamatun ja hengellisen perinteen kuva-arsenaali.

Tänään alkavat Porissa Suviseurat. Vanhoillislestadiolaisen tradition vahvuus on siinä, että sen puhe ja kieli nousevat tunnistetusta Jumala-kokemuksesta. Tämä on ilmeistä ennen muuta Siionin lauluissa, joista joitakin on lainattu myös virsikirjaan.

Pääsiäisvirtemme 105 on kaanaankieltä hurjimmillaan. Sen kirjoittanut Leonard Typpö paiskoo raamatullisia kielikuvia sikin sokin ja risteyttää niitä suomalaisemman kuvakielen kanssa. Kokonaisuus on suorastaan surrealistinen: pienet leivot visertävät tuoreessa viinipuussa, aurinko on ristin päällä valkoinen ja punainen, toukomettiset laulavat sulaneella sydämellä ja rauhan tyven, puhdas ilma virtailee Jeesuksesta.

Mä en ymmärrä. Mut mä koen.