Kolumni Turun Sanomissa 3.7.2020

Donald Trumpin kannatus on ollut sitkeää. Valehtelu ja muu arvoton käytös ei ole sitä vienyt. Vasta sekoilu pandemian ja BLM-problematiikan kanssa on kääntänyt lukuja laskuun. Silti noin 90 % häntä äänestäneistä aikoo tehdä samoin myös syksyllä.

Tätä seuratessa minulle on väkisinkin noussut mieleen Ludwig Wittgensteinin pohdinta siitä, mikä sai ihmiset aikoinaan vetäytymään luostariin. Tyhmyys ja typeryys?

Filosofi kuitenkin huomauttaa, että ”jos tällaiset ihmiset ovat turvautuneet tällaisiin keinoihin voidakseen jatkaa elämäänsä, ongelma ei voi olla helppo.”

Jos miljoonat vaa’ankieliosavaltioiden äänestäjät edelleen pitävät tuollaistakin presidenttiä vaihtoehtoaan parempana, heidän kokemansa ”ongelma ei voi olla helppo”.

Kannatusta ei selitä ”tyhmyys ja typeryys”, vaan kokemus joutumisesta ulkoisten syiden armoille. Äänestäjät ovat kuumeisesti etsineet keinoa ”voidakseen jatkaa elämäänsä”.

Kysymys on työn, toimeentulon ja elämän mielekkyyden kolmiyhteyden hajoamisesta. Sen myötä ovat säröilleet niin elämänhallinta kuin omanarvontuntokin.

Viime vaali osoitti, kuinka syvältä ja kuinka monia on koskettanut työpaikkojen katoaminen ja yhteisöllisten rakenteiden rapistuminen. Trumpin koettiin olevan siitä jotenkin jyvällä.

Tai ainakin häntä äänestämällä saattoi äänestää tällaista maailmanmenoa vastaan. Ja ennen kaikkea niitä vastaan, joilla menee lujaa ja joiden myötätunto on kokonaan suuntautunut aivan toisaalle.

Reaktiota on kuvattu ”sydänmaiden kapinaksi” ja ”alueiden kostoksi”. Jos taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla ja hiljentyvällä maaseudulla voi sekä korottaa että antaa äänensä piittaamatonta eliittiä vastaan, niin tehdään.

Globalisaation onnekkaiden on kuin onkin vaikea kokea yhteenkuuluvuutta globalisaation pudokkaiden kanssa. Ne, jotka ns. luovassa tuhossa luovat uraa, eivät samastu tuhoon tuomittuihin.

Ylimielisyys tuottaa vihamielisyyttä. Ylimielisyydeksi ei koeta vain väheksyvää katsomista nenän vartta pitkin. Ohikatsominen riittää: tunnistamattomuus ja välinpitämättömyys pistävät vihaksi.

Niin kuin kirjailija Tommi Melender esseessään Poliittisen raivon aika (SK 8.5.) toteaa, vastakkaisten leirien perusasenteeksi kiteytyy toistensa halveksunta.

Itsekin hän tunnustaa kokeneensa ”rahvaaseen kohdistunutta inhotusta”, kun vaaleissa menestyi vastapuoli. Ja äänestäneensä ”pikemminkin persuja vastaan kuin jonkin positiivisen ohjelman puolesta”.

Melenderin mielestä läntisten yhteiskuntien lähitulevaisuuden haaste on poliittisen raivon ja halveksunnan liennyttäminen. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Niiden, jotka tunnistavat inhonneensa – tai inhoavansa – ”rahvasta”, sopii aloittaa. Kun ylimielisyys hellittää, vihamielisyys ei automaattisesti löydä kohdettaan.

Tämä kuitenkin edellyttää halua ymmärtää vähemmänkin hiotusti ilmaistua kokemusta. Ellei toiseen ollenkaan samastu, ei myötätuntokaan herää.

Wittgensteinin toisen huomautuksen mukaan kiina kuulostaa ”jäsentymättömältä kurlutukselta”. Vain sitä osaava tunnistaa siitä kielen. Vastaavasti ”en useinkaan pysty tunnistamaan ihmistä ihmisestä.”

Jos toisen osapuolen ei tunnisteta ja tunnusteta olevan myötäelämistä ja arvonantoa tarvitseva ihminen, liennytys jää turhaksi yritykseksi.

Ihmisen perusongelma saattoi joskus siis ratketa menemällä luostariin. ”Voidaksemme jatkaa elämää” luostarien ulkopuolisessa nykymaailmassa voisimme ottaa opiksemme Vuorisaarnasta: ”Rakastakaa vihamiehiänne.”

Olla ja äänestää ennemmin puolesta kuin vastaan.