Kolumni, Turun Sanomat

Kun facebookilla vielä on miljardi käyttäjää, sen voi katsoa olevan olemassa eikä vain menemässä. Lisäksi sen voi kirjoittaa pienellä – kun kirjoittaa vain. Internetkin kirjoitettiin ensin isolla, ennen kuin se lakkasi olemasta erisnimi ja muuttui netiksi.

Facebook tosin on sisäisesti monikollinen sana, paljon syvemmin kuin vaikka housut tai silmälasit. Minun naamakirjani ei ole sinun naamakirjasi. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sinun kaverisi eivät ole minun kavereitani kuin korkeintaan osin. Ja siitäkin, että kukin käyttää sitä miten käyttää ja on siellä miten on.
Joidenkin mielestä facebookissa räyhätään ja harjoitetaan vihapuhetta. Yhtä jos toistakin on työnnetty naamasta. Tämä on varmasti totta. Mutta totta totisesti olen myös lumoutuneena seurannut huimia uskonnonfilosofisia keskusteluja ja pohdintoja diakoniasta. Sen verran laadukkaita, etten ole itse kehdannut mennä mukaan.
Toisiin juttuihin taas en tahdo mukaan. Vaivaannuttaa ja jopa rasittaa, kun kaverit heittäytyvät sentimentaalisiksi tai kritiikittömiksi. Mikä siis tarkoittaa sitä, että he liikuttuvat siitä mistä minä en ja hehkuttavat jotakin ilmiötä tai mielipidettä, jonka kylkeen itse piirtäisin useammankin kysymysmerkin.
Mutta sellaista klikkausta ei voi tehdä. Facebook on varautunut siihen, että tykätään ja nostetaan peukku pystyyn; tämä väline on viesti. Totta kai voi kirjoitella vasta-argumentteja, mutta ennemminkin on tarkoitus, että viesti on väline sosiaalisen koheesion lisäämiseksi. Niin kuin keskusteluissa yleensäkin.
Muuten on tehtävä kierrevallisneria, joka Napapaju-kirjan selityksen mukaan on ’taidokas semanttinen ja kieliopillinen akrobatialiike, joka suoritetaan kesken lauseen kun huomataan että henkilö jota halutaan miellyttää onkin asiasta täsmälleen päinvastaista mieltä kuin aluksi on luultu’.
Sosiaalisessa mediassa ollaan yhtä mieltä, perinteisessä toista. Yleisen journalistisen päähänpinttymän mukaan tehtävänä on etsiä jännitteitä ja eroavuuksia. Epäsosiaalisuus on kiinnostavaa, koska siitä rakentuu draamaa.
Muistan viime vuosituhannelta radiotoimittajan turhautumisen – ettei vain olisi mainoskatkolla kironnut? – kun hän oli luonut studioon herkullisen vastakkainasettelun, joka raukesikin tyhjiin. Olimme Setan ja kirkon edustajina ihan samaa mieltä. Edellisen olisi kuulunut olla radikaalimpi ja minun konservatiivisempi.
Hyvä keskustelu voi seilata myös pelkän yhteenkuuluvuden vahvistamisessa vaanivan pinnallisuuden Skyllan ja vastakkaisrooleja kaikkialle jakelevan draamaohjauksen Kharybdiin välistä. Mitä jos eri tavoin ajattelevat ja eri asioita osaavat tyypit ratkaisisivatkin yhteistä ongelmaa? Olisiko toisiltaan oppiminen ja sen seuraaminen ihan tylsää?
’Yhteisen ongelman ratkaiseminen’ ei kyllä minustakaan kuullosta erityisen kutsuvalta. Tarvitaan varmaankin jokin vetävämpi ilmaisu sille, ettei tyydytä väittelyjen lietsontaan vaan virkistetään ymmärrystä; juuri pyrkimyksen ymmärtää toista voi lainata facebookista tai mistä kahvipöydästä tahansa.
Kun ammattijournalismin ja printtimedian pelastukseksi on esitetty laatua ja taustoitusta, jostakin tämmöisestä siinä kai on kysymys. Sellainen yleisö on jo valmiina, josta ei ole pitkästyttävää keskustella, vastenmielistä ajatella eikä ikävää oppia ja tietää. Konsti on ilmaista asiansa niin, että nekin kiinnostuvat, jotka ovat tottuneet pelkästään sosiaaliseen ja epäsosiaaliseen mediaan.