Kolumni, Turun Sanomat

T.S. Eliotin kuuluisan sitaatin mukaan ”huhtikuu on kuukausista julmin”. Lainaus on runoelmasta Autio maa. Tämä sopii hyvin tähän huhtikuun ensimmäiseen lauantaihin. Lankalauantai on päivistä tyhjin ja kovin.

Pääsiäisajan logiikan mukaan hengiltä ruhjottu Jeesus makaa nyt haudassa. Muusta ei ole tietoa. Ei ole mikään ”pääsiäisaatto”, vaan kaiken loppu. Lankalauantai on yhtä pitkä tai pitempi kuin pitkäperjantai. Ei siinä langasta olekaan kysymys, vaan päivä on niin kovin lång.

Jeesusta haudassa on kuvattu vähän. Hans Holbein on maalannut niin rujon kuvan, että Dostojevski on pannut ruhtinas Myshkinin toteamaan, että tuo kuva on viedäkseen uskon. Kun taas Paavo Ruotsalainen oli sitä mieltä, että elämä on murhehuone, jonne sentään Vapahtaja-vainaa joskus tuo hetkellisen armon vilauksen.

Ei ole järin tavallista nähdä armon välähtävän nimenomaan silloin, kun päivä on julman-autio ja toivo makaa ruumiina. Kristus-usko on kuitenkin ytimeltään mitä monisärmäisin.

Kristinuskon ytimessä ovat armo ja sovitus. Sovitusta, sitä minkä pitkäperjantaista pääsiäiseen katsotaan tapahtuvan, ei ole yritetty puristaa vain yhteen oikeaan sanamuotoon. Sitä ei näemmä voi ottaa haltuun, vaikka kuvailla voi.

Huikeimman teologisen systeemin kautta aikojen rakensi keskiajalla Tuomas Akvinolainen. Mutta juuri hän huomasi olevan tarpeen eritellä, mitenkäköhän Kristuksen risti meidän hyväksemme koituu. Uhrina? Hyvityksenä? Lunastuksena? Vai onko se jonkinlainen voimateko?

Pointti on siinä, etteivät nuo sanat ole synonyymejä. On eri asia uhrata kuin lunastaa. Ja on eri asia olla siinä jamassa, jonka korjaa uhri, kuin siinä tilassa, josta auttaa lunastus. Kristitty luottaa siihen, että Kristuksen risti tuottaa sovinnon hänen ja Jumalan välillä ja koko elämään kaikkineen – muttei tarkkaan ottaen ja yksikäsitteisesti pysty kertomaan miten niin ja millä tavoin.

Ruotsalainen piispa Gustaf Aulén luokitteli 1930-luvulla kristillisiä sovituskäsityksiä. Hänen mukaansa niitä on vanhastaan kolmea päätyyppiä. Läntisessä korostuu Jumalalle annettava hyvitys, miksei myös eräänlainen taivaallinen juridiikka. Moni meistä luulee sen olevan jotenkin muita varsinaisempi.

Itse Aulén kuitenkin innostui klassiseksi nimittämästään mallista. Siinä puhutaan lunastuksesta ja voimateosta. Jos läntinen malli auttaa syypäätä syyllisyydestään, klassinen puolestaan vapauttaa elämää tuhoavien voimien jyräämän ja turmiovaltojen alle jääneen.

Luther ei suinkaan ollut läntisen tulkinnan miehiä. Moni muistaa hänen toisen uskonkappaleen selityksensä, joka on mitä klassisin: ”Jeesus Kristus… on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”

Kolmatta mallia on, mielestäni tyhmästi, nimitetty milloin subjektiiviseksi, milloin psykologiseksi. Oikeammin siinä on kysymys katselusta, kontemplaatiosta. Niin kuin kärsimysvirsissä: ”Tulkaa kaikki, katsokaatte, piinaa rakkaan Herramme.” Tämän näkeminen vääntää sielun sijoiltaan ja siten oikaisee sen asennon.

Pitkäperjantai ja lankalauantai saattavat olla viedäkseen uskoa, mutta myös tuodakseen. Puhe hyvityksestä tai uhrista voi jäädä käsittämättömäksi ja maistua silkalta julmuudelta. Sitä vastoin vapauttaminen elämänvastaisista voimista viattomasti kärsien voisi olla luottamusta herättävä toimi.