Kotona pyhässä tilassa

Veneretkellä saaristossa kävimme keskiaikaisessa kivikirkossa. Meistä neljästä kolme oli pappeja. Kuljeskelimme ympäriinsä, katselimme ja keskustelimme – en muista, veisasimmeko virrenkin, niin kuin meillä useimmiten on ollut tapana tehdä.

Sitten kirkkoon astui nelihenkinen perhe, lapset kai kymmenen vuoden kahta puolta. Ovella puhe vaimeni, miespuoliset tulivat avopäin. Kaikki olivat selvästi tietoisia siitä, että nyt ollaan pyhässä tilassa eikä missä tahansa.

Hätkähdin ja vaikutuin. Sivistynyttä käytöstä, kulttuurin tajua ja pyhän kunnioitusta ei ole niin paljon liikkeellä, että sellaiseen turtuisi. Oli itse asiassa mietittävä, olimmeko me toiset neljä ehkä kotoilleet kirkossa liikaakin. Vai voisiko kirkko ihan luontevastikin olla sekä pyhä että kotoisa?

Tiekirkkoja on kesällä yli 200, eikä ihme, että lomalaiset niihin pysähtyvät. Yli puolet kaikista matkailijoista on kiinnostunut kulttuurista. Monella paikkakunnalla oikeastaan ainoa nähtävyys on kirkko, ja kaikkialla se on tärkeä.

Ruotsissa tämä on ymmärretty. Valtion kulttuuriperinnepolitiikan päämääränä on ”Ruotsi, joka pysyy koossa”. Siihen tähdätään, kun pidetään huolta kulttuuriperinnöstä – jonka olennaisin ja tärkein osa puolestaan on kirkollinen kulttuuriperintö. Eivät vain kirkkorakennukset, mutta totisesti myös ne.

Tavoitteeksi on vahvistettu suojella, käyttää ja kehittää. Siinäpä se: kirkot eivät ole vain museaalisia kulttuurimuistomerkkejä. Niihin kuuluu elävä elämä. Omakin Museovirastomme painottaa, että parasta suojelua on usein juuri käyttö.

Matkailijan näkökulma on yksi, mutta toinen on vielä olennaisempi: miten paikallinen seurakunta kirkkoaan suojelee, käyttää ja kehittää? Kysymyksen on nostattanut raha tai pikemminkin sen puute. Monet seurakuntien tilat joutuvat ja joutavatkin kiinni, mutta eivät toki kirkot, joitten arvo se vasta nouseekin nyt näkyviin.

Niukkeneva talous ei tunnu erityisen energisoivalta lähtökohdalta, mutta alakulo rapisee pois saman tien. Onkin itse asiassa innostavaa miettiä, mikä kaikki – ja ketkä kaikki – voikaan löytää kotinsa itse kirkkotilasta, kun seurakunta ei enää tulevaisuudessa voi nojata seurakuntataloihin keskittyviin aktiviteetteihin.

Kirkot ovat erilaisia. Joissakin on tyydyttävä käyttämään ja suojelemaan. Toisissa päästään reippaastikin käyttämään ja kehittämään. Uusi ote ei kuitenkaan perustu vain rakenteellisiin muutoksiin. Kysymys on uudesta tietoisuudesta: yhteisöllisyys ja yhteisyys rakentuvat siinä yhdessä ja samassa tilassa, jossa etsitään myös Jumalan kasvoja. Yksi ja sama kirkkotila voi olla sekä kotoisa että pyhä.

Luultavasti jokainen kirkko taipuu sekä pyhyyteen että kotoisuuteen, vaikka jotkut onkin rakennettu katedraali mielessä ja jotkut Jumalan kansan telttamajoiksi tai turvatuviksi. Kummastakaan ulottuvuudesta en hevin luopuisi.

Kun tila tuottaa pyhyyden kokemuksen, se osoittaa jo itsessään, ettei maailma ole lattea, yksiulotteinen ja jumalaton. Kun tilassa on kuin kotonaan, se välittää ihan itsestään tietoisuuden, ettemme me ole vieraita toisillemme emmekä Jumalalle.

Juliana Norwichlainen sanoitti tämän jo keskiajalla: ”Minua lohdutti eniten se, miten Herramme, joka on niin pyhä ja pelättävä, on samalla kertaa niin kotoinen ja kohtelias. Herra, joka on korkein ja voimallisin, on samalla nöyrin ja alhaisin, kotoisin ja kohteliain.”