Kostolla on kova hinta

Pääsin teini-ikäisenä kulkemaan Vaasan kirjastossa sellaisten varastohyllyjen vieritse, joihin oli syksyllä 1944 koottu ulkopoliittisesti arveluttavia kirjoja lainauksen tavoittamattomiin. Totta kai myös pysähdyin.

Pois kierrosta kirjat oli vedetty valvontakomission vaatimuksesta. Silmätikkuna ei ollut vain suoranaisesti neuvostovastainen kirjallisuus, vaan myös sellainen, joka ei sopinut sodan voittajan historiannäkemykseen.

Aivan helppoa ei kirjojen lainaaminen ollut edes 60- ja 70-lukujen taitteessa, koska kirjaston kortisto ei ollut niiden osalta kunnossa. Pääsin kuin pääsinkin silti turmelemaan mieltäni arveluttavalla lukemistolla.

Eilinen Trianonin rauhan 100-vuotismuisto toi mieleeni M. J. Dálnokin kirjan Pirstottu Unkari. Vaikka sitä – eikä syyttä – pitäisikin propagandistisena, rauhansopimuksen perusongelman se kyllä osoittaa.

Trianonin rauha päätti ensimmäisen maailmansodan Unkarin osalta ja jätti maan rajojen ulkopuolelle kolme miljoonaa unkarilaista. Osittain asia oli auttamaton: kansojen, kielten ja identiteettien balkanilaisessa mosaiikissa jokainen rajanveto oli yhtä kyseenalainen.

Osa vahvoista unkarilaisalueista oli kuitenkin suoraan uuden rajan takana Tšekkoslovakiassa, Romaniassa ja Jugoslaviassa. Niiden liittämistä uuteen valtioyhteyteen tuskin perusteli mikään muu kuin ns. voittajan oikeus.

Monissa kirjastoissa lainauskiellossa olevien kirjojen varastoa nimitettiin ”myrkkykaapiksi”. Rinnastus apteekkien ja sairaaloiden myrkkykaappeihin oli tietenkin mustaa työpaikkahuumoria.

Myrkystä Dálnokin kirjassa kuitenkin on kysymys. Sen lukijalle ei jää hiukankaan epäselväksi, kuinka tehokkaasti ja pitkäkestoisesti epäoikeudenmukaisuuden ja koston uhriksi joutumisen kokemus myrkyttää kokonaisen kansakunnan.

Unkari ei ole luisunut autoritaariseksi kummajaiseksi vain kommunismin ja neuvostoimperialismin takapotkuna. Se ei ole kokenut tarvitsevansa kansallista jälleenrakennusta vain niiden jälkien paikkaamiseksi vaan myös Trianonin trauman parantamiseksi.

Oli Nyky-Unkarin outouksille mikä taustaselitys tahansa, hyväksyä niitä ei voi. Mitä nyt on olevinaan sellainen mielipidepäivystys, jonka muun muassa turkulainen tutkija Heino Nyyssönen on kohdannut hallituksen tiedottajan Zoltán Kovácsin vaatiessa häneltä anteeksipyyntöä sanomisistaan?

Kun ei hyväksy, mutta yrittää ymmärtää, voi samalla ottaa yhtä keissiä laajemminkin opiksi. Keskeinen opetus on se, ettei pidä kostaa. Paitsi että se on sinänsä arvotonta ja väärin, se ei kannata.

Aiemmin tällä viikolla (TS 2.6.) tutkijat Jan Löfström ja Ulla-Maija Peltonen kirjoittivat suurmaanomistaja ja teollisuusmies Hjalmar Linderin toiminnasta toukokuussa 1918.

Linder kirjoitti Hufvudstadsbladetiin kirjeen Jo riittää verilöyly! Toimitus vastasi, että ”kosto pitää tehdä perusteellisesti, jotta sillä olisi vaikutusta”.

Ja vaikutusta sillä tosiaan oli. Samaan tapaan kuin Trianonissa pohjustettiin sadan vuoden katkeruus, kevät ja kesä 1918 myrkyttivät suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta vuosikymmeniä.

Kosto oli väärin eikä se kannattanut. Se kääntyi kaikkia vastaan. Ajan myötä myös voittajia, joiden jälkimainetta se on pahasti mustannut.

Uuden testamentin ohje ”älkää kostako pahaa pahalla” ei ole vain hurskas toivomus, vaan hyvää ulko- ja sisäpolitiikkaa. Myrkkykaappiin on syytä sulkea kostonhimonsa, kaunansa ja katkeruutensa.