Kolumni, Turun Sanomat

Kolmisen viikkoa sitten kirjailija Alexandra Salmela pohti eräässä päivälehdessä julkaistussa kolumnissaan, mitenkäköhän taide sopii julkiseen tilaan. Starttinaan Beatlesien viimeinen julkinen esiintyminen studionsa katolla Lontoon Cityssä. Ainakin poliisi ahdistui: mitäpä, jos se oli jollekin satunnaiselle kuulijalle häiriöksi?

Väistämättä nousi mieleen, mitä aloinkaan tuumiskella Rotterdamin pääkadulla 25 vuotta sitten. En päässyt kääntymään Coolsingeliltä Blaakille jonkin pyöräkilpailun vuoksi. Miksen – eihän se minua kiinnostanut? Miksi julkinen tila oli enempi joidenkin kuin joidenkin toisten käytössä? Tai siis minun!

Kaikki eivät taiteesta piittaa, mutta altistuvat sille julkisissa tiloissa, jopa ulkosalla. Itse tykkään Turussa kyllä melkein kaikesta, Nurmesta Fibonaccin lukuihin.

Ja taivaallisesta vaunusta hämähäkinverkkoon. Myös Pepe Gonzálezin kirveestä edellisessä ja kenen lie Hämähäkkimiehestä jälkimmäisessä. Ynnä kulttuurivuoden haahkoista ja saunoista.

Vaikka pidänkin Posankkaa jo pahoin haalistuneena kertavitsinä, jököttäköön siinä. Salmelan mukaan lienen liberaali. Ne kun ’tahtoisivat avata julkisen tilan kaikille, myös hieman rohkeammille yhteisöllisille teoille ja teoksille’. Eihän juuri minun kaikesta tarvitse piitata.

’Konservatiivien mielestä samasta syystä pitäisi kieltää kaikki, mikä voisi mahdollisesti häiritä tai loukata herkkää yksilöä.’ Onkohan kellekään tullut edes mieleen, että urheilu julkisessa tilassa ottaisi jotakuta päähän?

Etteivät kaikki ole urheiluviihteen kuluttajia ja että kansallinen yhtenäiskulttuuri on niinkin rapautunut, ettei suomalaisten menestys kaiken maailman lajeissa voisi joitakin vähempää kiinnostaa? Etteivät kadun katkaisun perusteet olisi kaikille yhtä läheiset saati innostavat?

Toivottavasti jollekin on tullut mieleen – muillekin kuin minulle aikoinaan Coolsingelillä. Mutta yhtä toivottavasti mieleenjuolahdusta seurannut johtopäätös on ollut monikulttuurinen suvaitsevaisuus.

Minulle tuo ei anna, mutta minäpä en ole kaiken mitta. Mieluummin olisin itse asiassa ilman, mutta monelle muulle tuo on tärkeää.

Loppiaisen Turun Sanomien aliossa Seppo Kirkinen kaipasi kirkonkellojen lihasvoimaista heilurisoittoa pelkän sähköisen läppäämisen oheen. Joskus nuorena kuulin sellaista jouluyönä.

Helsingin Laajalahden yli kaikui kellonsoitto – mutta vain yhdestä ainoasta kirkosta. Katolinen Pyhä Maria siellä juhli, luterilaiset tornit nököttivät vaisusti vaiti.

Kun DBTL ja Ruisrock soivat koko kaupungille paljon Beatleseja vahvemmin, kun ilotulitus paukkuu tuntikaudet uunnavuonna ja kun kulttuurivuosi alkaa ja päättyy kellojen soittoon, mitä jos kellot moikaisivat myös joulu- ja pääsiäisyönä?

Suomalainen demokratiakäsitys kun ei edusta sellaista ranskalaistyyppistä sekulaaria yhtenäiskulttuuria, jossa uskontoperustainen käytös on kielletty. Laïcité-periaate olisi vanhakantaisessa maallisuutensa jumaloinnissa jopa hiukan huvittava, ellei se olisi niin kärkäs rajoittamaan uskonnonvapautta.

Niin kuin vaikka sisäministeri Claude Guéant viime syksynä: ’Kaduilla rukoilemista ei voida hyväksyä. Se on suora hyökkäys maallisia periaatteita vastaan.’ Salmelan luokittelussa ministeri on selvä patakonservatiivi.

Omassa yhteiskunnassamme erilaisten arvo- ja uskomusjärjestelmien rinnakkainelo on syytä tunnustaa lähtökohdaksi. Niille on syytä antaa tilansa – siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat merkittävä osa ihmisten elämää. Taide, urheilu, uskonto. Ja mitä niitä nyt onkaan.