Kolumni, Turun Sanomat

Nuorena aikuisena – siis jo jonkin aikaa sitten – olin olevinani vakuuttunut siitä, että tunsin inhimillisen käyttäytymisen ongelmien yleisen syyn. Niin pöhlö en edes silloin ollut, että oikeasti olisin luullut syitä olevan vain yksi. Mutta silti pidin heikkoa itsetuntoa hyvänä yleisselityksenä.

Sitten selitys haihtui tai lakkasi kiinnostamasta tai jotain. Mutta nyt, keski-iän (taemmalla) kynnyksellä, se on palannut mieleen. Tosin muuntuneena.

Ja nythän sitten on näin: ihmisen käyttäytymistä ohjaa aivan olennaisesti vertaisten hyväksynnän tarve. ’Kuppikunnat pienenevät, mutta yksi ongelma ei poistu koskaan: tarve saada ympärille samanmielisiä.’

Se oli lainaus kirjallisuuskriitikko Juhani Karilalta. Epätyypillinen. Harvempi kriitikko on sillä tavoin itsekriittinen, että tunnustaa riippuvuutensa meikäläisistään. Siitä kun leviää lievä poroporvallisuuden tuoksahdus.

LUKENEISTON ON ylipäätään vaikea tunnistaa, ettei se mahdollisesti olekaan silkkaa älymystöä. Selvän ja kirkkaan järjen rinnalla kuitenkin vaikuttaa kaveripiirin imu, tykkäämismuotien kutsu. Tai niiden ylitse: mikä muutoin selittäisi aika ajoin ilmenevän viehtymyksen yhden muuttujan maailmanselityksiin ja poliittiseen totalitarismiin?

Aristoteles luokitteli ihmisen aivan viileästi sekä sosiaaliseksi että järkeväksi eläimeksi. Ihmisten syvässä keskinäisriippuvuudessa ei sinänsä olekaan mitään outoa. Minkä filosofi sanoittaa käsittein, uskonto kuvaa kertomuksin. Vanhan testamentin mukaan itse Jumala virkkoi, että ’ei ole ihmisen hyvä olla yksinään’.

Vertaishyväksynnän tarpeesta on kuitenkin kehkeytyäkseen vähintään kaksi ongelmaa. Toista jo luonnostelin: tarve on niin perustavanlaatuinen ja niin voimakas, että se eksyttää eliitinkin. Ajattelumuodit heittävät riivaamansa milloin tuleen, milloin veteen. Joskus jäljet vain hymyilyttävät, mutta pahimmillaan kauhisteluttavat.

Pahempi ongelma on se, ettei tarpeeseen vastata. Se on olletikin ihmiselle kaikkein pahinta. Sosiaalisen eläimen on – sananmukaisesti – helvetin paha olla yksinään.

Riittävän paha on jäädä syrjään ja laiminlyödyksi. Vielä pahempaa on tulla syrjäytetyksi ja lyödyksi. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen jos mikä on sellaista aktiivipahaa. Se on omiaan päästämään helvetin valloilleen. Niin kuin on nähty.

MINUSTA ON ruvennut yhä enemmän näyttämään siltä, että kristinuskon voisi onnistuneesti läpilukea hyväksymistarpeeseen annettuna ratkaisuna. Jeesus katsoi, kuunteli ja kosketti omanarvontuntonsa menettäneitä tyyppejä, joiden itsetunto oli silputtu olemattomiin. Kaikesta päätellen hänen hyväksyntänsä korvasi saamatta jääneen vertaishyväksynnän mennen tullen. Tätä nimitetään armoksi.

Suomenluterilaisessa perinteessä väitetään tiuhaan, että on mahdottoman vaikea uskoa, että armo kuuluisi minullekin tällaisenani. Jos asiaa katsoo hyväksymistarpeen kannalta, ajatus käy ymmärrettäväksi. Onhan koko lailla tavatonta luottaa tähän: minut kelpuuttaa ja hyväksyy kaikkein korkein herra – Herra – ja siksi ei vertaisten hyväksyntä enää olekaan elämän ja kuoleman kysymys.

Jos tuommoisen hahmotelman mukainen läpiluenta on oikea (ja miksei olisi?) kristilliseen uskoon on ladattu peräti radikaali persoonaa kunnioittavan itsenäisyyden ja yksilönvapauden potentiaali. Jos yhdenvertaisuus on kerta kaikkiaan annettua, vertaishyväksynnällä ei enää voi orjuuttaa tai kiristää. Se vapautuu peruskäyttöönsä sellaisena vastaanottamisena ja arvonantona, joka on ihmisen elinehto.