Kolumni, Turun Sanomissa

Väline on viesti. En ole varma, olenko koskaan ihan ymmärtänyt, mitä Marshall McLuhan tällä tarkoitti. Eikö se kuitenkin voisi sopia nykyiseen nettirähinään?

Jokainen sivistynyt ihminen on sitä mieltä, että asenteet ovat koventuneet ja että se näkyy erityisesti yhä kiihtyneessä vihapuheessa. Niin voi hyvinkin olla, ja luultavasti onkin.

Olen silti tuumaillut, josko kysymys on ennen muuta välineestä. ”Sensaatiomaisempaa tekstiä haluavat etsivät sitä netistä, kun taas printtimediaa lukee aiempaa valikoituneempi ja rauhallisempi joukko”, kirjoittaa ekumeniikan professori Risto Saarinen (Teologinen aikakauskirja 5-6/2015).

Netti tuo yleiseen jakoon sellaisen suunsoiton, jollaista ennen harrastettiin vain omassa kaveripiirissä ja pöytäseurueessa, mieluimmin loppuillasta. Viesti on ollut ennenkin, väline on uusi. Ja kun väline on viesti, tehokkaasti leviävä vihapuhe suttaa yhteiskuntaa kaikeksensa.

Ei vihapuhe kyllä ennenkään pikkupiireihin jäänyt. Turkulainen Savukeidas julkaisi toissa vuonna Juri Nummelinin toimittamat rinnakkaisteokset Oikeiston/vasemmiston vihapuhetta 1900-1950. Kumpaakin riitti kirjaksi asti.

Ilmari Kianto tuskin pyrki aivan uskollisesti jäljittelemään sosialistiagitaattoria Pyhässä vihassa (1908). Silti hän saattoi tavoittaa viime vuosisadan alun vihanlietsonnan sävyn: ”Perkeleen herrat! Herrat perkeleet! Kansan sortajat: ruohtalaiset, suometarlaiset, nuorisuomalaiset ja muut valtapuolueet. Tullut on koston päivä.”

Vihapuhe on erityisen vastenmielistä siksi, että sanoista voi tulla tekoja. Jari Ehrnroothin väitöskirjan Sanan vallassa, vihan voimalla (1992) takakansiteksti viittaa Suomessa kertaalleen niin jo käyneenkin.

”Paikallisissa työväenyhteisöissä alkuperäinen uppiniskaisuus, kristillisperäinen autuudenlupaus ja sosialismiperäinen luokkaviha yhdistyvät tulenaraksi kudelmaksi. Luokkatietoisesta itsekasvatuksesta oli vain piiru aseelliseen vallankumoukseen.”

Olisi hyvä tietää, miten vihapuhuja vaiennetaan – netissä semminkin. Minä en tiedä. Ainakin on epätodennäköistä, että hän vaikuttuisi viiteryhmäänsä kohdistuvasta satiirista tai painokkaasta moraalisesta paheksunnasta.

Voi olla, että keskusteluilmapiiriin voi vaikuttaa vain siellä, missä oikeasti suostutaan vuorovaikutukseen. Sana on hieno: se vinkkaa siihen mahdollisuuteen, että ihmiset olisivat valmiita vaikuttumaan vuoron perään.

Aiemmin lainaamani Risto Saarisen lausahdus on hänen artikkelistaan Vihapuhe ja mustamaalaus teologian kysymyksenä. Artikkeli on kuitenkin teologinen lähinnä esimerkkimateriaalinsa puolesta. Sen tyypittelyille voi olla laajaakin käyttöä.

Argumentoinnin Saarinen jakaa kahtia, reiluun ja epäreiluun. Reilun tavoite on (yhteinen) totuus, epäreilun puolestaan vastustajan tappio ja omien voitto.

Ehkä julkisessa keskustelussa olisi hyödyllistä olla nimeämättä epäreilua väittämistä oitis vihapuheeksi. Saarinen ehdottaa lievempien muotojen nimityksiksi epäluulon herättämistä, epäluulon lietsomista ja mustamaalausta.

Ehkä on tehokkaampaa kysyä, miksi herättelet epäluuloa kuin suoraan tokaista: ”Tuo on vihapuhetta.”